The end.

Here we are, now lay the burden down
We're coming to the end of our road
Sorrowful yet glorious somehow
To be humming this one last ode

So calm and still... it wasn't all that bad, or was it now?
Fulfilled... it doesn't only hurt to end it now
-Sentenced - The End Of The Road-

Noniin en enää jaksa pyörittää tätä blogia. Kuten jotkut ehkä huomasivat blogitekstejä tuli enää harvoin. Syy siihen on yksinkertainen, en enää jaksa. En jaksa vastata viesteihin, kirjoittaa uusia tekstejä, miettiä tätä. Aluksi luulin, että tämä blogi olisi eräänlainen "terapiamuoto" minulle, paikka jonne saisin purkaa ajatuksiani. En ole varma onko se enää sitä, tai onko se edes ikinä ollutkaan. Ehkä se jopa pahensi asioita ja sai minut syvemmälle syömishäiriööni. Jos jotakuta kiinostaa ottaa yhteyttä niin osoitteeseen lyyra_@hotmail.com saa vapaasti mailailla, minut voi myös joskus bongata suomi24:n syömishäiriö-palstalta. Mutta kiitos teille ja anteeksi.

PS jään kyllä lukemaan teidän muiden blogejanne. mm. näitä
Nälän jäljillä
starving to death
Minun kauniit päiväni
And it hurts with every heartbeat
Karkuri karkurin tunnistaa
fluffycandy
HATTARAA
Elämää anonyymisti.
Poor Little Rich Girl
Kivi, paperi vai sakset?
I don`t want to be fat!
Viaton peilikuva
Anna mun olla laiha!
Askeleet ulkopuolelta
Neulan kärjellä
elämä
liikaa kaloreita
Miss Läskin ihrat

AINIIN! Jos joku tietää viellä hyviä blogeja/omistaa "syömishäiriöblogin", niin ilmoitelkaa osoitteita

Knee deep in the shit.

Kun kaikki menee huonosti, niin kaikki todellakin menee päin vittua....
Aloin miettimään, että milloin aloitin taas tämän oksentelun, se oli 19.11 ja nyt on 15.12, se tarkoittaa, että olen oksennellut jo melkein kuukauden. Teen sitä joka päivä (tai siis yö). Olen pettynyt itseeni. Oksensin viimeksi tunti sitten , sen jälkeen join sokerittoman tripin (3kcal) ja coca cola zeron (tölkin), nimittäin kun ihminen oksentaa, niin hän menettää paljon nesteitä, sillä nekin tulevat oksennuksen mukana pois. Itse juon jokaisen oksentamiskerran jälkeen. Mutta siis, juodessani noita huomasin, että nieleminen oli vaikeaa, tuntui kuin olisi mahdotonta saada nielaistua, siis ei henkisesti vaan fyysisesti. Yritän niellä, mutta se ei meinannut onnistua ja vähän aikaa tuntui siltä, että tukehtuisin... Olen idiootti. Joka ikisen oksennuskerran jälkeen mietin "tämä on sitten viimeinen kerta, huomenna et oksenna" ja lupaa itselleni syödä järkevästi ja kestää sen, mutta kappas, löydän itseni noin kahdentoista aikaan yöllä oksentamassa. Vessassa en uskalla oksentaa, koska pelkään, että muu perhe kuulisi sen, joten teen siten, että pistän tietokoneeni ja telkkarin päälle, jotta niiden hurina ja äänet estäisivät sen ettei kukaan kuulisi oksentamisesta tulevia kakomisääniä. Sitten käyn hakemassa muoviämpärin ja oksennan siihen omassa huoneessani ja kuljetan oksennuksen vaivihkaa vessan pönttöön, pesen muoviämpärin, harjaan hampaani, juon ja tungen sokeritonta xylitol purkkaa suuhuni. Tämä on toistunut siis jo melkein kuukauden ajan. Olen pettynyt itseeni.....
Tänään tajusin, että minulla ei ole oikein ketään kaveria koulussa, paitsi kaksi erittäin tärkeää ystävää. Puhun ainoastaan heille, mutta he ovat eri luokalla, heillä on erilainen lukujärjestys (=meillä ei ole samoja tunteja) ja näämme toisiamme todella harvoin koulussa. Kaikilla on jo omat "klikkinsä" ja porukkansa. Minun oma luokkani (tai siis ryhmäni, vai miksi niitä lukiossa kutsutaankaan) luultavasti inhoaa minua, kukaan niistä ei puhu minulle mitään ja he välttelevät katsomasta minua tai istumista minun viereeni tunneilla. Tunneilla istun yksin, selkä suorana, en viittaa, lasken minuutteja tunnin päättymiseen, yritän pakottaa itseni kuuntelemaan opettajaa. Tänään eräs luokkalaisemme ilmoitti tunnin alussa asian joka koski koko luokkaamme ja kun hän huomasi, että minä katson häntä (koska siis kuuntelin mitä hänellä oli asiaa, sillä se koski minuakin) niin hänen äänensä hiljeni ja hymy hyytyi, samalla kun hän käänsi päänsä toiseen suuntaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun joku minun ryhmäläinen tekee tuon saman jutun minulle. Mikä minussa on vikana? Miksi olen niin vääränlainen? Inhoan koulua, joskus meinasin ruveta tunnilla itkemään sitä, että joudun käymään siellä. Muuten koulunkäynti voisi olla ihan mukavaa, mutta kun kärsin siellä yksinäisyydestä ja tuntuu (tai se ei ole pelkästään tunne, vaan ihan fakta) että kaikki välttelisivät minua...
Tänään minua vitutti. Vitutti niin kovaa, että teki mieli kuristaa joku, aivan kuka tahansa. Minun teki myös mieli ruveta paiskomaan tavaroita ja repimään kirjoja kirjahyllystäni. "Riehumisen" sijaan päädyin huutamaan "VOI VITTU KUN ELÄMÄ ON TÄYTTÄ PASKAA SAATANA!" tai jotain tuon tyylistä, myöhemmin viilsin reiteeni pitkän haavan, se auttoi.
Odotan sitä, että kaikki olisi taas "hyvin". Mutta milloin se tulee? Milloin tulee se aika, että voin olla taas onnellinen ja hengittää vapaasti? Tuntuu kuin minut olisi ahdistettu nurkkaan ja pakotietä ei olisi. Tuntuu kuin minua revittäisiin kappaleiksi palanen palaselta. Tulenko loppujen lopuksi enää koskaan olemaan onnellinen? Mihin tämä "paranemisyritys" oikein johtaa minua, se on vain yhtä räpiköimistä mudassa. Tuntuu, että tälle röpiköimiselle ei tule ikinä loppua, ellen minä lopeta sitä kerran ja pysyvästi, lopeta tätä kaikkea paskaa. Lopeta elämääni....

Hävettää...

Vittujen vittu, että hävettää myöntää tämä. Olen oksentanut vähintää kaksi kertaa päivässä sitten viime postauksen, vittu. Olen vältellyt häpeän takia tänne kirjoittamista ja kommentteihin vastaamista. Miksi en vain voisi olla oksentamatta? Miksi olen tälläinen epäonnistuja...

Osa minusta pitää siitä, että olen oksennellut, se on se sairaspuoleni, joka sanoo "hyvä, näin saat syödä ja samalla myös laihdut", mutta järkeväpuoleni on pettynyt itseensä. Inhoan oksentelua, inhoan sitä, kun joudun aina miettimään "oksensikohan tällä kertaa kaiken?" tai sitä että "tulikohan tuossa oksennuksen mukana verta?" ja joudun tutkimaan oksennukseni sen jälkeen, ettei siitä löytyisi mitään punaista... Osa minusta myös pelkää oksentamista ja sitä, että jään siihen taas koukkuun... Miksi kaiken on taas pitänyt kääntyä näin? Haluan elää oksennusvapaata elämää. Vittujen vittu.

I'm a failure, baby

Olen vältellyt tänne kirjoittamista pari päivää... Siihen on syykin. Sorruin oksentamaan. En vain yhden kerran, vaan kerran maanantaina, kaksi kertaa tiistaina ja tänään. Syy tähän on painon nousemiseni. En edes ahminut oksennus kerroilla, söin "normaalisti", mutta sitten iski paniikki. Masentaa ja pelottaa. Masentaa siksi, koska en ole oksentanut niin pitkään aikaan ja lupasin itselleni olla oksentamatta. Sitä voisi verrata siihen, kun on alkoholisti ja lupaa olla juomatta, mutta sitten sortuu. Kaikki se suuri työ sen eteen, että olen ollut oksentamatta on menetetty. Pelottaa, sen takia, koska tiedän, että voi taas hyvin sortua ahmimis-oksentamis kierteeseen. Sillä kun on oksentanut mahasi on aivan tyhjä ja pian tulee nälkä ja sitä helposti sortuu ahmimaan ja sitten oksentamaan ja taas ahmimaan ja oksentamaan ja ahmimaan ja oksentamaan ja ahmimaan ja oksentamaan, kunnes sen kierteen saa lopetettua ja se ei todellakaan ole helppoa. Se oli elämäni vittumaisinta aikaa. Mutta kai tästä kaikesta on syytettävä vain itseään, lihoin koska menin syömään öisin "muun perheen" jogurtteja (=valion jogurtteja, jotka eivät olleet rasvattomia), joissa on 160 kcal tai 140 kcal per purkki, söin niitä ainakin 3 tai neljä per yö. Mikä ihme minut sai edes syömään niitä? Vittu. Päässäni ajattelin joka ilta "syö vain, sinunhan pitää saada painoa", toinen syy oli, että olen aina ollut tunnesyöppö. Jos olen masentunut/yksinäinen/tylsistynyt ym., niin ruokaa menee kurkusta alas ennätys paljon. Ylä-asteen alkuajoilla (ja ala-asteen lopussa) muistan syöneeni valtavia määriä kaikkea roska(=paska)ruokaa yksinäisyyteeni, mm. kerran muistan syöneeni kokonaisen pirkan suklaakeksi-paketin, jäätelöä ja juoneeni juissi purkin, siksi koska minua ei kutsuttu erään luokkalaisen tyttöni syntymäpäiville. Muistan oikein, kun odotin innolla sitä, että äitini tulisi kaupasta noiden herkkujen kera ja saisin tunkea itseni täyteen ruokaa, niin että olen tunnoton ja minun ei tarvitsisi miettiä kaikkia niitä paskoja tunteita, jotka yksinäisyys minulle aiheutti. Rakastin (ja rakastan vielläkin) itseni syömistä ähkyyn asti, silloin ei tarvitse ajatella mitään, koska ruuan ahmiminen turruttaa kehon lisäksi myös mielen. Mutta, söin siis tasan kulutukseni verran joka päivä, kahden viikon ajan, mutta sain noin +700 kcal per yö, joka tekee viikossa 4200 kcal. Eli jos ihminen "tarvitsee" +700 kcal lihoakseen 100g, lihoin viikossa 700g, eli joka päivä 100g, tein tätä kaksi viikkoa ja lihoin 1,5 kg. Tiedän, että olen alipainoinen, mutta noin nopea painonnousu saa pään sekaisin. Tuntui, että painonnousu lähti käsistä ja niin päätin oksentaa. Oikeasti, ensin otin rauhallisesti sen, että painoni on noussut ja tyynnyttelin itseäni ajatuksella "no, nyt syöt sitten kulutuksesi verran pari viikkoa ja sitten taas pikku hiljaa nostat painoa", (sillä aion nostaa painoani ja minulla on tietty paino tavoite uudeksi vuodeksi, kuten halusin kontrolloida painoni laskemista joskus, haluan myös pitää sen nousemisen tarkassa kontrollissa) mutta sitten en saanutkaan jogurttejen syömistä lopetettua. Hävettää oikein sanoa se "en saanut syömistä lopetettua". Tuntuu, kuin olisin antanut kaiken kontrollini pois.
Oksentaminen ei todellakaan ole hyvästä kenellekään, se vie kehosta kaikki nesteet ja mahahapot polttavat hampaat, kurkun ja koko suun. Oksentamisen jälkeen minulla on sellainen outo olo... Tärisyttää ja huippaa vähäsen. Eilen oksentamisen jälkeen yritin pistää käsivoide purkkini kantta paikoillen, mutta se ei onnistunut ja kansi tippui maahan, koska käteni tärisivät niin paljon.

Mutta, nyt otan itseäni niskasta kiinni, syön kulutukseni verran, tasaisesti päivän mittaan, oikeanlaisia ruoka-aineita, enkä sorru muun perheen jogurtteihin. Lupaan sen ja jos sorrun ahmimaan niitä pirun jogurtteja öisin tai oksentamaan, niin raportoin aiheesta heti tänne. (ps. olisi kiva saada kannustavia viestejä koskin tätä lupausta ;))
Elikkäs eipä tässä muuta, joten adios amigos.

Fat count

Listasin tässä yksi ilta asioita joita inhoan ja rakastan ulkonäössäni. Inhokki listaan tuli 48 asiaa, rakastamiin juttuihin ei yhtään. Mikään minun ulkoisessa olemuksessa ei ole hyvää. Inhoan reisiäni, niitä höllyviä läskikasoja, jotka ovat venymisjälkien peitossa (tulivat kun lihoin ala-asteella, muistaakseni 6-luokalla) Inhoan löysää mahaani, siinnä ei ole lihaksen lihasta, se on pelkkä muodoton möykky, kamala vyöryvä kasa. Inhoan ihoani, se on kuiva ja täynnä finnejä. Inhoan nenääni, se on kuin peruna. Inhoan silmiäni, ne ovat väsyneen ja tylsän näköiset. Inhoan suutani, se on kuin hevosella, sellainen valtava inhotus, siksi sanonkin sitä aina turvaksi. Inhoan joka ikistä senttiä ja milliä kehostani. Inhoan, inhoan. Tekee mieli oksentaa koko maha tyhjäksi, kaikki ruoka ja nesteet pois. Tekee mieli olla taas nestehukan puolella ja omistaa tikkulaihat kädet ja jalat...Olen lihonnut, saatana.

Tästä nyt tuli tälläinen turhanpäiväinen vuodatus...mutta joo...

Erakko?

Mitä minä olen saanut syömishäiriöltäni? Tai mitä se on minulle antanut? Noh, ainakin itseinhoa, itsetuhoisia ajatuksia, masennusta, pelkoa, ahdistusta, itkukohtauksia, kykemättömyyden nauttia elämästä 100%:sesti sekä olen menettänyt sosiaalisen elämäni aivan totaalisesti. Haluan vain vetäytyä kuoreeni, olla kotona. Minua ei kiinosta enää kaverit pätkääkään ja he ovatkin "jättäneet minut rauhaan". Meselistallani on ~65 ihmistä, en voi puhua kenellekkään, sillä en ole ollut heihin yhteydessä piiiitkään aikaan. Kukaan ei enää soita minulle, kukaan ei enää käy meillä, enkä minä enää käy kenenkään luona. Ainoat hetket jolloin poistun talosta, on kun menen äitin kanssa kauppaan/elokuviin/kirpparille/hautausamaalle tai muuten vain käymään asioilla, tai sitten kun lähden koiran kanssa lenkille. Vietän vapaa aikani äitini kanssa, koska en jaksa muita ihmisiä. Heillä on omat mielipiteensä ja juttunsa. Tämä erakoituminen ei varmana ole hyväksi minulle, mutta ei sille oikein mahda mitään. Kirjoitan tämän, koska tiedän periaatteessa, että ihminen ei saisi olla yhtä sosiaalisesti kuollut, kuin minä olen. Mutta silti tuntuu, että tämä on minulle hyväksi. En enää jaksa muita ihmisiä, en enää jaksa normaali elämää. On vain minä ja syömishäiriöni, ainut ystäväni, se ei jätä minua.

Ai, että odotan sitä päivää kun alan elämään.

...

Mietin tänä aamuna pitäisikö nousta sängystä ylös. Noh, nousin kummiskin, ajatellen, että hyvä päivä tästä viellä tulee. Olin väärässä. Yritin tehdä itselleni puuroa mikrossa lämmittämällä. Veljeni tunkeutui siihen väliin ja rupesi lämmittämään omaa pitsaansa mikrossa. VITTU HYI! Sen jälkeen mikro lemuaa aina 10 min ja minun pitää aina pyyhkiä mikron koko sisusta ensin märällä, sitten kuivalla, että se olisi tarpeeksi "puhdas", jotta voisin pistää sinne mitään. Tiedän, sairasta, mutta en voi sille mitään. Ällöttää ajatus, että lämmittäisin omaa ruokaani "likaisessa" ja pitsan kaloreita täynnä olevassa mikrossa. Olin juuri puhdistanut mikron, ottanut kupin ja elovena pikakaurapuuro-pussin kaapista, kun veljeni tunkeutui väliin ja sanoi "mulla menee vain minuutti". Suutuin, sanoin "noh, minun pitää sitten uudestaan puhdistaa se" Isäni tuli paikalle ja sanoi "no ei sinun nyt ole pakko sitä puhdistaa". Vitutti, kun se tunkeutui siihen väliin ja viellä ehdotti, että "syö ja ota sitten pilleri" (koska minun mielentilalääkettä ei voi ottaa tyhjään mahaan) SUUTUIN! Sanoin "noh, ei minun ole pakko syödä, otan ehkä omenan...." Isäni "Älä aloita tätä taas..." Suutuin taas aivan valtavasti. Menin omaan huoneeseeni peiton alle ja mietin, että ei todellakaan olisi kannattanut nousta tänä aamuna. Samalla tajusin, mitä paskaa minun elämä on. Se on ainaista rämpimistä. Mikään ei onnistu, kaikki on päin vittua. En minä tälläistä elämää hallunnut. Kyyneleet alkoivat tulvia silmiini. Ajattelin soittaa äidilleni, että saisin häneltä tukea ja että hän saisi minut taas rauhoittumaan ja hyvälle mielelle, mutta vittu, tämän piti olla juuri se päivä, kun äiti unohti kännykkänsä kotiin. Rupesin itkemään lujempaa ja itken vielläkin samalla kun kirjoitan tätä tekstiä. Ahdistaa, masentaa. Enkä todellakaan halua syödä loppu päivänä. Vittu, mitä minä olen tehnyt, että sain tälläisen mielen. Olisi vain parempi jos minua ei enää olisi. Kaikilla olisi helpompaa... Kaiken lisäksi olen lihonnut... Ajattelin ensin, että "noniin, se on hyvä, olet matkalla kohti terveellistä elämää ja tämä on osa parantumista" Mutta tajusin sängyssä maatessani, että mitä minulla on elämässäni ilman syömishäiriötäni. Mitä MINÄ edes olen ilman sitä, en mitään. En enää jaksa tätä ainaista masennusta ja pahaa mieltä...

Läheltä piti!

Miten tämän nyt aloittaisi... Noh, olen melkein oksentanut kahdesti. Mieleni on mennyt taas ihan sekaisin Oksentelu vetää minua puoleensa. Ensimmäinen kerta, jolloin oksentaminen oli lähellä tapahtui lauantaina. Kun olin suihkussa, ajattelin, että söin äsken aivan liikaa ja siitä on päästävä eroon. (kuten ehkä jotkut teistä saattavat tietää syömishäiriöiset ihmiset (jotka oksentelevat) oksentavat myös suihkussa, kyllähän se viemäri vie sen oksennuksen pois, ällöttäväähän se on, tiedän. Etenkin kun sitä oksennusta pitää painella sinne viemäriin ja jos on oksentanut paljon, niin viemäri meinaa tukkeutua) Kumarruin jo "oksennusasentoon" mutta sitten ajattelin, että "EI! Et varmana pistä itseäsi taas siihen kierteeseen". Toinen kerta oli äsken. Kävin vaa'alla, se näytti jumalatonta lukemaa. Lukema oli luultavasti niin suuri, koska olin vasta juonut paljon coca cola zeroa, jossa nyt periaatteessa ei ole melkein mitään kaloreita. Mutta silti jokin sisälläni huusi "LÄSKI" ja menin paniikkiin siitä painosta. Rauhoitin itseäni ajattelemalla, että se on vain nestettä joka on mahassani ja se auttoikin. 10 min päästä menin vessaan harjaamaan hampaitani ja siinnä se oli. Vessanpytty, niin puoleensa kutsuvana. Kumarruin, työnsin sormet kurkkuuni, mutta sitten jokin sai minut vetämään ne pois. Luultavasti se, että isoveljeni huone on aivan vessan vieressä ja hänen huoneensa oli auki = hän olisi kuullut puuhani. Periaatteessa olen iloinen siitä etten oksentanut, mutta jokin sisälläni huutaa, että minun pitää mennä oksentamaan pois kaikki mitä mahassani on. Muuten, tuntui melko oudolta pistää sormeni kurkkuun noin 5 kuukauden tauon jälkeen.

Toisena asiana haluan kysyä teiltä Mistä SINÄ haluaisit minun kirjoittavan tähän blogiini? Tuntuu, että aiheet ovat lopussa ja varmana kukaan teistä jaksa kuunnella minun valituksiani omasta arjestani. Vai jaksaako? Noh, mutta kummiskin, arvostaisin sitä hyvin paljon, jos edes yksi vastaisi kysymykseeni, kiitos ^_^

Masennus...

Ei vittu miten huono päivä minulla on, masentaa ilman mitään erityistä syytä... Vittu, oikeasti, mitään pahaa tai kamalaa ei ole tapahtunut, mutta silti en halua tehdä mitään. En halua syöd', hyi sana syönti inhottaa minua tänään. Olen valtava, olen kasa, olen laiska, olen läski, olen syöppö, olen tarpeeton, olen ihrapallero, olen vyöryvä möykky. Haluan nukkua koko päivän ja oksentaa. Halu oksentaa on suuri, vituttaa sen verran, mutta en oikein voi oksentaa, kun en ole syönyt mitään vähään aikaan. En jaksa tehdä mitään, en puhua, en tehdä kasvon ilmeitä, en ajatella, tai oikeastaan en halua tehdä mitään. Vittujen vittu kun vituttaa koko elämä. Nyt äitini yrittää tuossa oveni takana huudella minua, en aijo vastata. Vituttaa kun se yrittää keksiä minulle jotain tekemistä, etten voisi murehtia, vitut se toimi. Menköönsä kaikki muut ihmiset niin vitun kauas kuin vain pystyvät. Haluan olla yksin, saatana, en jaksa/halua olla tekemisissä kenenkään kanssa. Vain itseni.... vittu. Kaiken lisäksi äitini viellä äsken sanoi "miksi sinä olet minulle suuttunut?" VOI VITTU! ihan kuin minun huono mieli johtuisi AINA hänestä. Se kysyy tuon aina kun minua vituttaa.

Ainiin, huomasin lääkkeeni pakkausselosteessa mielenkiintoisen jutun.
"Tavallisimpia haittavaikutuksia ovat: väsymys, huimaus, unettomuus, hermostuneisuus ja uneliaisuus; ruoansulatuskanavan oireet kuten anoreksia, veren kolesterolipitoisuuden nousu (erityisesti pitkäaikaisen käytön yhteydessä ja mahdollisesti suuria annoksia käytettäessä), suun kuivuminen, ummetus ja pahoinvointi; seksuaalisen toiminnan häiriöt, sukupuolihalun heikkeneminen, vapina, hikoilu (mukaan lukien yöhikoilu), näköhäiriöt, häiriöt silmän mukautumiskyvyssä näkemään eri etäisyydelle, laajentuneet pupillit, voimattomuus, korkea verenpaine, epänormaalit unet, haukottelu, ihon tuntohäiriöt."
Ahaa, anoreksia on siis ruoansulatuskanavan oire, ainakin tämän lääkkeen pakkausselosteen mukaan, sepä mukavaa.
MUOKKAUS Anoreksia ilman liitettä nervosa tarkoittaa syömättömyyttä yleensäkkin, kiitos anonyymiä-blogin tutkijaa tiedosta :) MUOKKAUS

Tiedän ettei tässä tekstissä ollut mitään järkeä tai tällä ollut edes mitään merkitystä, mutta milläpä asialla tässä elämässä olisikaan.

Muistoja.

Tuli tänä aamuna meikatessani mietitittyä, että mistä aiheesti kirjoittaisin seuraavaksi blogiini. Rupesin siinnä sitten muistelemaan kaikkea mitä syömishäiriö-ajallani on minulle tapahtunut. Mieleen tuli ne ajat, jolloin viellä oksentelin, nyt kerron teille oksentelukokemuksistani, ne ovat olleet minulle erittäin epämiellyttäviä ja olen iloinen, että nuo ajat ovat nyt jääneet taakse (toivottavasti) Tekstin tarkoitus on kertoa, millä tavalla oksentelu pilasi elämääni, miten se on harmillista ihmiselle, niin fyysisesti kuin henkisestikkin. Mutta pitemmittä puheitta, antakaa, kun kerron tarinoita elämästäni.
Ensimmäisen oksentelu-kerran muistan kuin eilisen. Se tapahtui syyslomalla. Sinä päivänä olin syönyt 'terveellisesti' (syömishäiriöni alkuvaiheilla, söin terveellisesti, vähensin rasvaa, söin salaatteja, ei karkkia, tai mitään muuta makeaa, näin ne syömishäiriöt kait yleensä alkaakin), lounaaksi söin kreikkalaista salaattia, jonka äitini oli ostanut citymarketin tiskistä. Illalla isäni lähti tuttavansa luo viettämään iltaa (isäni ei ole mikään alkoholisti ym. vaan ottaa hyvin vähän alkoholia ja todella harvoin, sitä näkee pienessä humalassa vain juhannuksena tai esim. muiden 50-vuotis päivillä), äitini vei isäni autolla sinne. Minä lähdin mukaan, että saisin ostettua Pepsi Maxia R-kioskilta matkalla, kello oli nimittäin jo sen verran, ettei muut kaupat olleet auki. Kotiin tullessani, telkkarissa oli Tomb Rider. Katsoin Lara Croftin (=Angelina Jolien) vartaloa, se oli kiinteä, upea, täydellinen. Katsoessani elokuvaa join pepsi maxia ja "näykin" vähän kreikkalaisen salaattini loppuja, jotka olivat jääneet lounaalta. Join ainakin yli puolet pepsi max pullosta (1,5 litran pullo) ja mahani alkoi pömpöttämään ja mahalaukku tuntui kireältä. Katsoin taas Lara Croftia ja sen jälkeen itseäni peilistä. Mahani oli HIRVEÄ! Menin sänkyyni apeana näykkimään lisää salaattia (=lohduttamaan itseäni ruualla, kuten tein ala-asteella, kun olin yksinäinen) Sitten äitini huusi ala-kerrasta, että menisi hakemaan isääni kotiin. Veljenikään ei ollut kotona, olin siis yksin. Silloisia ajatuksia en tarkemmin muista, mutta menin vessaan ja tökin sormillani kurkkuani epätoivoisesti, vähän ajan kuluttua sain aivan vähän tulemaan ulos, se kaikki oli melkein pepsi maxia (joka on siis melkein kaloritonta 0.3 kcal/desilitra), sen jälkeen oloni oli ... laihempi. Silloin en arvannut millaiseen oksentelu-kierteeseen joudunkaan.
Syömishäiriöni takia tykkään leipoa muulle perheelle, tein äitienpäiväksi aivan upean täytekakun. Mutta sitten minunkin teki mieli syödä sitä, mutta enhän voinut, olihan äitini kotona = hän kuulisi oksenteluni) Joten ajoin äitini pois kotoa huutamalla hänelle, tuntuu pahalta nykyään miettiä, mitä mielipahaa sain aikaiseksi omalle äidilleni ja viellä äitienpäivänä... Kadun tätä tekoani suuresti.
Lomalla olimme Tallinnan-laivalla risteilyllä, ja tehän tiedätte millaisia ihania karkkia-laatikoita laivan tax free on täynnä. Noh, olin koko päivän ollut syömättä (juonut vain valion karviais-boysenmarja mehukeiton (250ml)) ja tottakai minulla oli kuolettava nälkä. Noh, tuttuni (joka oli meidän perheen mukana) oli jo kerennyt käydä tax freessä, hän oli ostanut maailman parasta suklaata, sellaista nougat-suklaata, joka suli suussa. Illalla istuimme eräässä baarissa ja äitini tilasi irish coffeen. Hän tarjosi sitä minulle ja tottakai maistoin, sitten tuttuni tarjosi minulle tätä syntisen hyvää nougat-suklaata. Siitä se sitten lähti, sanoin, että minua nukuttaa ja lähdin hyttiäni päin. Oikeasti ajattelin, että kävisin tax freessä ja ahmisin itseni täyteen suklaata. Ja niinhän siinnä kävikin. Vanhempani olivat ostaneet suku lakuja ja antaneet niitä minulle. Hyttiin päästyäni kaivoin tax free ostokseni ja suku lakut laukusti ja AHMIN kunnolla. Tungin itseni aivan täyteen dumlea, suku lakua, pähkinöitä, sisuja, vaahtokarkkeja ja kaikkea muuta tax free löydöksiäni (kulutin siis ihan tolkuttoman määrän rahaa tax freessä). Sitten päätin tottakai oksentaa. Olin siis suunnitellut oksentavani kaiken pois jo kun istuimme baarissa ja suunnittelin ahmimistani. Mietin, että ei hemmetti naapurihyttiläiset kuulee, joten päätin mennä suihkuun. Laivalla nimittäin on kätevästi suihku ja vessa samassa, samalla voit oksentaa wc-pönttöön ja olla suihkussa. Miettikää, sillä välin, kun muut viettivät hauskaa iltaa, minä olen ahmimassa ja oksentamassa hytissäni. Ai että kaduttaa, kun muilla oli kulma ollut viellä hauskaa. Ja kaikki mitä olin syönyt, oli sellaista "ei niin helposti ulos tulevaa" (kuten dumlet) ja sain työntää sormiani kurkkuun todella monesti. Joka oli todella epämiellyttävää.
Kerran jäin yksin kotiin. Silloin telkkarista tuli Blade-elokuva. Arvatkaa mitä minä tein? Aivan, arvasitte oikein ahmin ja oksentelin. Aloitin pikakaurapuurolla, silloin meillä oli jotain vanhentuneita kaurapuuro hiutaleita, mutta ei se mitään, vetta ja hiutaleita sekaisin lautaselle ja eikun mikroon, päälle viellä PALJON mansikkahilloa ja hyvä tulee. Sitten oksensin. Seuraavaksi söin pääsiäiskakkua, joka oli sellainen minttusuklaakrokantti-hyytelö kakku, oksensin. Sitten tein pirkan juusto-pastaa, koko pussin ja oksensin, sitten lisää kakkua, oksensin, sitten viellä vedin sipsejä ja menin suihkuun ja oksensin suihkun lattialle, kyllä olen oksentanut suihkun lattialle. Myönnän. Miettikää en lähtenyt mummolaan, koska halusin ahmia ja oksentaa kotona, säälittävää!
Eräänä lauantaina kävin ostamassa Lidlistä jäätelö'ä, siellä ne ovat sellaisissa "laatikoissa", ahmin koko paketin. Luulin, että saisin olla kotona viellä pari tuntia yksin ja oksentaa ihan rauhassa, mutta ehei. Sitten tuli porukat, panikoin, mitä voin tehdä? Nehän kuulevat jos oksennan vessassa. Sain idean, oksennan siihen jäätelölaatikkoon huoneessani ja kaadan oksennuksen sitten vessaan. Ja näinhän kävi. Oksensin siis omassa huoneessani. Oksennusta lensi jaloilleni ja lattialle, kun kyyristelin jäätelöastian päällä, sillä astiaan oli vaikea osua. Ällöttävää, tiedän.
Uusi vuosi pitäisi olla hauskaa aikaa, mutta ei minulle. Meillä oli valkosipuli-voi-patonkia, perunasalaatti ja kaikkea muuta ihanaa. Joka uusi vuosi, kaikki tutut tulevat meille ja juhlimme yhdessä. Viime uuden vuoden vietin keittiössä syömässä ja yläkerran vessassa oksentamassa, toivoen, että kukaan ei kuulisi. Olipa siinnäkin mukava uusi vuosi, en edes valanut tinaa tai nähnyt raketteja tai pelannut korttia muiden kanssa, koska oksentelu vie niin paljon aikaa. Kaikki varmana ihmettelivät, miksi vetäydyin yläkertaa koko illaksi ja yöksi, mutta enhän minä välittänyt, sillä pitihän minun saada kaikki se ahmimani ruoka pois itsestäni.

Näin "mahtavaa" minun oksentelu aikani oli. Teksti voi kuulostaa vihamieliseltä, mutta ei voi muuta kuin olla pettynyt ja vihainen itseensä, kun muistelee millaisia tyhmyyksiä on tehnyt. Toivottavasti otitte neuvosta vaarin ja ette aloita oksentelua, se oikeasti pilaa elämänne.

Haluan parantua, mutten sittenkään.

SYÖMISHÄIRIÖT JA MASENNUS JA AHDISTUNEISUUS JA ITSEINHO ON IHAN PERSEESTÄ!

Siinnähän se minun pääajatus tulikin : D Mutta otetaampa nyt vakava ilme kasvoille ja puhutaan suoraan asioita. Tiedättekö sen tunteen, että haluaa jotain, mutta sitten ei oikeasti haluakkaan? Minulla on se tunne tällä hetkellä parantumisestani. Jotenkin haluan syödä "normaalisti", olla normaalipainoinen ja "normaali" ajatuksinen. Mutta jokin asia mielessä "vetää" minua pois parantumisesta. Johtunee kai siitä, että en saa minkäänlaista ohjausta tai ammattilaistukea parantumiseeni. Eikä äitini oikein osaa tukea minua syömishäiriöstä parantumisessa. Vitti. Mutta joo, lyhyt juttu tuli. Pelkkää samanjauhamista. Lupaan tehdä piakkoin paremman jutun, ehkä tiistaina. Nyt nimittäin ei ajatukset pysy kasassa.

Muuten lukeeko tätä blogia kukaan muu joka haluaisi parantua tai on jo pantunut? Jos voisit kirjoittaa miulle vaikka jotain parantumiseenkannustavia kommentteja/sähköposteja, kiits. Se olisi todella mukavaa^^ Sillä tuntuu, että intoni parantua on hiipunut vähäsen. Tarvitsen kannustusta, tukea ja syitä parantumiseen.

Kun surffailin YouTubessa (taas nyt näin vaihteeksi :'D) löysin 4 videota, jotka pistivät minut miettimään ja saivat ajatuksiani selvemmiksi. Kannatan katsomaan ne
Anorexia Nervosa : Myths and Realities - kertoo faktoja anoreksiasta, perustietopaketti
Amy Leanne Gretner: Dead at 15 from an Eating Disorder - säikähdin katsottuani tämän videon, sillä itsekkin ajattelen, että "ei minulle mitään käy". Entä jos minun sydän pettää joskus kun menen nukkumaan. Miten äitini ja muu perhe kestäisi oikeasti, jos kuolisin tähän?
Death from Stomach Rupture in Anorexia/Bulimia - onneksi en enää oksentele. Miullehan olisi voinut käydä noin.
Anorexia Pro Ana: Stay Strong???

Pro-ana?

Mietin, miksi ihmiset kutsuvat itseääni pro-anoiksi. (Jos et tiedä mitä nimitys merkitsee katso wikipediasta. Kuka edes haluaa syömishäiriötä? Omien kokemuksieni perusteella syömishäiriöt ovat nimittäin melko syvältä. Syömishäiriö on sairaus, mutta miksi jotkut ihmiset kutsuvat sitä "valinnakseen". He kulma "haluavat" syömishäiriön tai haluavat pitää omansa, eivätkä ole halukkaita parantumaan. Noh, jos joku haluaa minun syömishäiriöni, niin tulkoonsa hakemaan, en enää jaksa sitä. Mietin vaihtoehtoja ja sain pähkäiltyä tälläiset
a) sairastunut ei ole viellä tajunnut miten hänen syömishäiriönsä on pilannut hänen elämäänsä
b) hän kieltää, sen että hänen syömishäiriönsä olisi ongelma (joko tahallaan tai tahattomasti (tahattomasti=mieli suojelee häntä))
c) hän on alistunut syömishäirölleen ja on päättänyt sen ottaa vallan hänen elämässään. Ja alkanut kutsumaan sitä valinnekseen, koska ei itse pysty tekemään sille mitään

Omasta mielestäni nämä "pro-anoiksi" itseään kutsuvat ihmiset pahentavat muiden syömishäiriöisten mieltä ja saavat heidät uppoamaan pro-anojen kieroutuneeseen maailmaan. Heidän sivustonsa pahentavat muiden syömishäiriöisten ongelmia, sillä syömishäiriöiset lukevat näitä sivustoja ja alkavat käyttämään niitä vinkkejä. Sivustot saavat myös aikaan tietynlaista kisaa syömishäiröisten keskuudessa. Kisaamisella tarkoitan tietenkin sitä, kuka on laihin, kuka pystyy syömään vähiten ym ym. Se vahingoittaa syömishäiriöisten mieltä entistä enemmän ja sairaus pääsee ottamaan vallan heissä. Itsekkin olen huomannut pro-anojen sivustojen ynnämuiden juttujen netissä olevan haitallisia itselleni. Jotenkin tekee mieli palata takaisin entiseen elämääni, siihen kun oksentelin, saatoin olla päivän syömättä (juoden vain light-limppareita) ym. Haluan sanoa, että se ei ollut hyvää elämää. Olen ehkä kurjassa kunnossa henkisesti nyt, mutta olin taatusti kurjemmassa kunnossa silloin. Ja lopuksi hyvät ihmiset älkää antako tämän sairauden vallata elämäänne, vaan nauttikaa elämästänne täysin rinnoin.
"Shokeeraavassa" (alla olevassa) kuvassa on italialaisen valokuvaajan "say no to anorexia" kampanjan mainos.
PS. kannatan kaikkia käymään täällä http://www.lifeaftered.com/

Lisäys Haluan pahoitella jos sivuni ovat aiheuttaneet negatiivisia vaikutuksia teissä ja kannustaneet teitä laihtumaan/syömishäiriöiseen käytökseen. Yritän parantua, halaun vuodattaa ajatukseni ja selvittää sen. Kirjoittaminen nimittäin auttaa selvittämään ajatuksia ja saa ajattelemaan, joka on tärkeä osa parantumista. PPS Miulle sitten saa lähetellä mailia osoitteeseen lyyra_@hotmail.com. PPPS Kaikenlaiset parantumiseen kannustavat/tukevat mailit ja kommentit on aina tervetulleita^^ Lisäys

Plaah.

Hei, huomasin että joku oli lisännyt minun blogin blogilista.fihiin. Kiitos siitä, että näytit minulle, että edes joku on kiinostunut tästä^^ Mutta otin blogini tiedot blogi.fihissä "haltuuni". Koska lisäsin siihen ne hakusanat ja kuvauksen, että saan ihmiset löytämään tämän helpommin.

Mutta, mietin yksi päivä mitä laihuus oikeastaan minulle edes merkitsee? Mikä siinnä on niin erikoista, että olen tehnyt sairaitakin asioita tavoittaakseni laihuuden? Itse en oikein keksinyt vastausta tähän. Mutta se luultavasti liittyy minun huonoon itsetuntoon. Itsetuntoni on nimittäin melko huono, tuntuu kuin pääni sisällä olisi ääni joka huutaisi minulle "SINÄ ET OLE TARPEEKSI HYVÄ, ETKÄ TULE IKINÄ OLEMAAN MITÄÄN, VAIKKA KUINKA YRITTÄISIT!". Minulle on aina "itsestäänselvyys" että minä olen aina se huonoin siinnä kyseisessä asiassa, minun mielipiteitäni ei tarvita. Ja niinhän se on, koska en oikeastikkaan ole mitenkään erikoinen. Ehkä haluan laihuudella osoittaa itselleni olevani jotain. Mutta emt.
Kertokaa te, rakkaat blogini lukijat, mitä laihuus teille merkitsee. Olisi nimittäin mielenkiintoista kuulla vastauksianne (tai siis lukea). Kiitos jo etukäteen^^

Tuntuu että olen jumissa. Odotan aina vain seuraavaa päivää toivoen, että se olisi parempi. Mutta ei se "parempi päivä" ole tullut, vaikka kuinka olen odottanut. En ole elänyt tässä hetkessä täysillä, vaan odottanut parempaa. En elä päiviäni nauttien niistä todella. Vaan odotan ja odotan. Päiväni kuluvat samoilla rutiineilla, käydään äitin kanssa kaupassa, lasken kalorit, mietin mitä söisin milloinkin, käyn vaa'alla, surffaan netissä, käyn suihkussa, katson salkkarit, nukun. En tee enää asioita, joista oikeasti nauttisin. Minulla ei ole intoa tai kiinostusta mihinkään enää. Kaikki tuntuu olevan tylsää ja mustavalkoista.Yritän aina keksiä itselleni väkipakolla jotain tekemistä, mutta yleensä en jaksa sitten tehdä sitä asiaa mitä päätin tehdä (esim. soittaa kitaraa) En myöskään oikein poistu kotoa enää, minua ei saa lähtemään mihinkään. Ja sosiaalinen kiinostukseni muita ihmisiä kohtaa on hiipunut. En enää tapaa kavereitani melkein ollenkaan ja aina kun joku pyytää jonnekkin, sanon etten nyt kerkeä. Tai eivät ne enää pyydä, johtuen luultavasti siitä, että kieltäydyn aina. Mutta en minä sille oikein mitään mahda, tai jos mahdankin, niin en jaksa tehdä asialle mitään. Masentavaa...

Olen huomannut, että ajattelen muiden olevan täydellisiä. Kaikki ovat minua parempia kaikessa. Muut ihmiset osaavat ovat minua parempia koulussa, heillä on paremmat sosiaaliset taidot, he ovat aina iloisia, heillä on aina joku "omajuttunsa" jossa he ovat hyviä ja joka tekee heistä kiinostavia ihmisiä. Minussa ei ole... Tai ehkä vain olen muodostanut päässäni muista liian suuret kuvat ja ajattelen heidän olevan täydellisiä. Oli kumpi vain, niin se on melkoinen rasite minulle. Olla (tai ajatella olevansa) aina huonoin. Se saa minut masentumaan ja vetäytymään muista ihmisistä, koska en tunne olevani minkään arvoinen ja tuntuu, etteivät he pitäisi minusta tai hyväksyisi minua.

Random stuff

Oukei, lupasin kirjoitella launtaina tai sunnuntaina, että miten hammaslääkärissä ja terapeutilla meni. Hammaslääkäriin en uskaltanut mennä, soitin aamulla kolme tuntia ennen aikaani, että voinko siirtää sen. Pelkäsin niin paljon. Ei hemmetti olen säälittävä, en saanut itseäni edes sen vertaa niskasta kiinni, että menisin hammaslääkäriin... Noh, saan uuden ajan kulma marraskuun puolelle. Sinne menen (luultavasti) Terapeutilla käynti oli ihan jees, paitsi että se ei ollut terapeutti, vaan psykiatri tai psykologi. En ole varma kumpi, kun en tiedä mitä eroa niillä muka edes on. Mutta, en puhunut syömishäiriöstäni, vaan kerroin yleisesti ottaen taustojani mm. siitä kuinka jäin pienenä aina yksin ym ym. ja alemmuudentunteesta jotain selitin. Kun se oli sellainen 50-vuotias vanha ukko, niin ei oikein kehdannut mitään syömishäiriö-juttuja ottaa esille, se ei olisi varmaankaan tajunnut. Se kyllä määräsi minulle vahvemman masennuslääkkeen, en muista sen nimeä, mutta se on kulma toiseksi yleisiä mielentilalääke tai jotain sellaista. Nyt otan 30 mg:n sijasta 75 mg:tä. Joka sekään ei ole paljoa, mutta pillerin koko suureni melko paljon. Viellä en oikein osaa sanoa vaikuttaako se millä tavalla minuun, kun kulma vasta kolmen tai neljän viikon päästä voi olla varma sen vaikutuksista. Noh, pitää odottaa siihen asti

Aiemmissa teksteissä olen kertonut olevani entinen oksentelija. Luulin päässeeni niistä ajatuksista yli, mutta parin viime päivän aikana olen ajatellut käydä pienellä reissulla wc-pöntön luona, mutta onneksi halu on ollut pieni. Yleensä kiusaus käydä oksentamassa on suurin, kun olen yksin kotona... Pelottaa, että sorrun taas siihen, nimittäin kun oksentelin, tuntui, että en voi päättää oksennanko vai en, vaan aivan kuin joku ylimääräinen taho olisi pistänyt minut tekemään sitä. Sitä on vaikea selittää, mutta te jotka olette oksennelleet, tiedätte mistä minä puhun. Voin vain toivoa, että se päivä, että minä oksentaisin ei tule koittamaan enää ikinä. Muutenkin olen huomannut, että olen palannut enemmän takaisin anorektisiin-tapoihini... Kuten olen pienentänyt syömismäärääni ja halu laihtua on palannut takaisin, juuri kun luulin, että pääsisin näistä jutuista eroon, niin ne palaavat takaisin. Tiedän, että asiat joita teen taas eivät ole minun parhaakseni, mutta tuntuu, etten vain yksinkertaisesti mahda sille mitään. Toivottavasti saan taas järkeviä ajatuksia päästäni ja tämä oli vain pieni setback.

Tutkiessani vanhoja kirjoituksiani, joita minulla on melko paljon. Löysin yhden joka pisti silmään. Se on päivätty kesäkuun alkuun, kun kerroin anoreksiastani vanhemmilleni ja aloitin sen hoidon. Teksti syntyi, koska tuntui, että ihmiset painostavat minua paranemaan nopeasti. Ja se tekstihän meni näin:
"älä tapa siskoasi, älä tapa suojaasi, älä tapa elämäntapaasi, älä tapa selviytymiskeinoasi, älä tapa maailmaasi, älä tapa sinuuttasi, älä tapa persoonaasi, älä tapa ainutta asiaa joka sinulla on, älä tapa ainutta asiaa joka merkitsee sinulle jotain, älä tapa itseäsi"
Jutussa kuvaan siis sitä, kuinka en halua luopua syömishäiriöstäni ja sitä mitä se minulle merkitsee. En nyt oikein osaa sanoa mitään kommenttia tekstiini, anteeksi.

AINIIN! Osastolla olleet katseet tännepäin. Itseäni lähimmät nuorisopsykiatrisetpolikliniikat ovat Joensuussa tai Kuopiossa (en tiedä kumpi on lähempänä, ehkä Kuopio, mutta se vaikuttaa kylmältä paikalta) Joten osastolla olleet syömishäiriöiset, kertokaa kokemuksistanne. Etenki te, jotka olette olleet edellä mainitsemissani paikoissa. Kiitos jo etukäteen^^

Noniin, pistän taas tänne juttua YouTubista. HEMMETTI SE SIVU ON ADDICTOITAVA : D Sieltä löytyy kaksi hyvää dokumenttia, nimeltään "Thin" ja "I'm a child anorexic" molemmat olen kahtonut about 5 kertaa. Mutta Thin on ehkä parempi. Jotenka pistän tähän nyt linkit niihin, jotta tekin voitte vilkaista niitä. Dokumentit ovat sitten jaettu moneen osaan. Ainiin, ne on sitten englanninkielisiä.
Thin osa1 || osa2 || osa3 || osa4 || osa5 || osa6 || osa7 || osa8 || osa9 || osa10 || osa11

I'm a child anorexic osa1 || osa2 || osa3 || osa4 || osa5 || osa6 || osa7

Terapeutti, paino, hammaslääkäri, unelma.

Mistä aloittaisin kertomaan? Niin monta asiaa pyörii päässä, että en edes tiedä mistä kirjoittaa ensin. Ja varmana unohdan osan asioista, samalla kun kirjoitan.

Mutta, kai sitä on jostain pakko aloittaa ja olkoon se vaikka hammaslääkäri. Kuten olen sanonut, olen entinen ahmija-oksentelija. Se ei ollut hauskaa aikaa elämässäni ja ajattelin unohtaa sen koko jutun. Kunnes säpsähdin, minulla on hammaslääkäri tällä viikolla. Ja teille jotka ette tiedä mitä joka päiväinen, useasti tapahtuva oksentelu tekee hampaille, niin anna kun teen teille esimerkin matikantehtävän kautta hampaat+mahahapot=syöpyneet hampaat. Jep, itseltäni on lähtenyt kiille kaikista takahampaista ja minulla todettiin kymmenen , kyllä kymmenen reiän alkua viime keväällä. Ette usko millaista sellainen on kuulla. Kun hammaslääkäri kertoi sen minulle, menin itkemään terveyskeskuksen vessaan 10 minuutiksi. Sillä pelkään kuollakseni poraamista (vaikka siihen saakin puudutuksen) ja tajusin, mitä paskaa syömishäiriöni oli saanut minun hampaille aikaiseksi. Noh, oksentelu jatkui sen jälkeen viellä, jotenka voin olla varma, että uusia reikiä löytyy. Ja varmana saan viellä kuulla, kuinka kiille on lähtenyt hampaistani. Millaisenkohan selityksen annan niille? "Joo tultu syötyä karkkia ja juotu sokerilimppaa" Eivät taitaisi ihan uskoa... No huoh. Yritän olla ajattelematta koko hammaslääkärikäyntiä.

Painoni on ollut laskusuuntainen. Ja se ei saisi olla, mutta sairaspuoleni on ottanut vallan minusta. Vituttaa, mutta silti olen iloinen. Outo tunne. Minä en halua syödä niin paljon, että lihoisin. Syöminen on vaikeaa, se saa aikaan minussa ällötyksen-tunteita. Mahani täytän coca cola zerolla (jota meneekin melko paljon päivässä, eilen meni sellainen tölkkipakkaus, jossa on 6 tölkkiä) Mutta, onneksi kukaan ei tiedä painoani, sillä olen laihtunut sen verran, että minut otettaisiin osastohoitoon väkipakolla. Minulle on siis kerrottu osastohoitopakko- ja nenä-mahaletkuruokintapainot. Painoani en kehtaa kertoa, sillä se saattaisi oikeasti aiheuttaa anorektikkojen välistä kilpailua. Sitä en halua.

Haluatteko kuulla yhden minun unelmista? Jonka terve-mieleni on kehittänyt. Haluaisin viettää edes yhden "normaalin" päivän. Sellaisen, jossa voisin syödä terveellisesti ja tietäisin, että painoni pysyisi samana. Mutta kun ei se onnistu... "Unelmapäivänäni" haluaisin syödä sellaista ihanaa pitaleipää, jota joskus teimme seiskaluokalla koulussa, jonka välissä oli kermaviilikastiketta (jossa oli sipuli ja tonnikalaa) sekä tomaattia ja salaattia. Ette usko, miten vesi tulee kielelle kun ajattelen sitä....

Ja viimeisenä asiana ajattelin kertoa, että olen saanut (tai oikeastaan äitini sai) järkättyä terapeutilla käynnin tälle viikolla. Miesterapeutille... Tajuaakohan se? Voisin puhua alemmuudentunteestani ja masennuksesta tai jostain muusta, epäsyömishäiriöisestä.

Kirjoittelen seuraavan kerran lauantaina tai sunnuntaina (tai maanantaina, jos olen viikonlopun mökillä) ja kerron hammaslääkäristä ja terapeutista.

En jaksa

En jaksa enää. Masentaa. Olen turha. En riitä. Olen säälittävä olento. Haluan pois.

Olen aina tuntenut olevani huono. Missäkö? Kaikessa. En ole ikinä tuntenut osaavani mitään. Tänään inhoan itseäni enemmän kuin olen koskaan inhonnut. Haluan pois. Käteni on täynnä verisiä jälkiä. Itsensävahingoittaminen tuntuu auttavan, niin ettei tarvitse tuntea mitään tunteita. Reisiini olen kirjoittanut sanoja mm. sanat "ruma" "inhottava" "turha" esiintyvät usein. Olen turhautunut tuntemaan tätä. Tuntuu, etteivät sanat riitä kertomaan miltä minusta tuntuu nyt. PÄÄSTÄKÄÄ MINUT POIS TÄÄLTÄ.

YouTube + vaaka

Onko kukaan käynyt YouTubista katsomassa muitakin videoita kuin 'thinspirationeita'? Ja nyt haluan muuten sanoa, että itse olen päässyt thinspirationeista melkein ohi, harvemmin tulee enää katsottua niitä. Vaikka joskus sairasmieleni viellä vie minut katsomaan thinspirationeita. YouTube on täynnä syömishäiriöisten v-blogeja (=video-blogeja) ja itse olen alkanut innokkaasti seuratakkin monia. Ajattelin nyt listata tähän parisen kappaletta niitä. Perään pistän pienen kuvaukset blogista. Ainiin, jos aijotte katsoa noita, niin tarvitsette hyvän tai ainakin kohtalaisen englannin kielen osaamisen
angelkt20 - pari videota, tällä hetkellä bloggaaja on hoidossa
bananaphone2006 - anoreksiasta 'parantuneen' blogi.
bringhomethebacon00 - vanhempi nainen, joka yrittää auttaa anorektikkoja paranemaan tukemalla heitä, yrittää auttaa pro-anoja tajuamaan, että anoreksia ei ole hyväksi heille
courtneyblaircameron - ehkä kuuluisin v-bloggaaja syömishäiriö-piireissä. Voisi sanoa, että hän on melkein parantunut. Ensimmäiset videot ovat enemmän syömishäiriö-asioita.
eastcoastgirl14 - bulimikon arkea.
eniwekwe - entisen anorektikon blogi, jossa hän kannustaa ihmisiä parantumaan. Todella hyvä!
Infinityinmypocket - suomalaisen blogi, mutta silti hän puhuu englantia.
luxuri0us - ei ole vähään aikaan pistänyt videoita. Muuten hyvä blogi.
nonamavi - ehkä yksi lempi blogeistani.
WhereRMyWings - toinen lempiblogini. Bloggaaja hyvin mielenkiintoinen ja ilmaisee asiat mukavalla tavalla : D


VAAKA! Jokaisella anorektikolla on viha-rakkaussuhde tähän kapistukseen. Tänään se näytti pienempää numeroa kuin aiemmin. Sairaspuoleni huusi sisälläni riemunhuutoja. Pitäisi uskotella itselleni, että painon pitäisi nousta. Sillä niinhän minä oikeasti haluan. Vai haluanko? Haluaisin parantua äidin vuoksi ja ehkä haluaisin sitä vähän myös itseni takia. Mutta sairaspuoleni on niin voimakas, että tuntuu, ettei minulla ole mitään vaikutusvaltaa sen ajatuksiin. Tarvitsen äitiäni, hänestä on tullut tukihenkilöni, hän saa minut tuntemaan hyvältä. Sillä harvat asiat saavat minut enää tuntemaan itseni hyvältä, ehkäpä ainut asia äitini lisäksi on se, että se pirun vaaka näyttää pienempää numeroa kuin ennen... Epätoivoista.


Ainiin, tietääkö kukaan paljonko maksaa osastohoito alle 18-vuotiaalta?

Aloitus.

"Heih, nimeni on lyyra ja olen 16-vuotias tyttö (eli olen syntynyt vuonna -91). Oikeaa nimeäni en nyt kehtaa kertoa. Sairastan anoreksiaa."

Noin esittelisin itseni yksinkertaisesti ja lyhyesti. Joten jos lyhyt esittelyni sai sinut kiinostumaan elämästäni, jatka toki tekstin lukemista. Elikkäs, nimeni on lyyra, se toimii nettinimenäni nyt tässä blogissa, suojaamassa henkilöllisyyttäni, jos nyt joku tuttu eksyisikin tälle sivulle. Miksikö tarvitsen 'suojanimeä'? Koska eihän kukaan halua kertoa kavereilleen, sukulaisilleen, tutuilleen tai edes naapureilleen, että sairastaa anoreksiaa. Sitä häpeää. Ette voi edes uskoa kuinka inhottavalta tuntuu ajatella "minulla on anoreksia". Sen sanottuaan, sitä yrittää selittää itselleen mielessään, että, ei tämä nyt niin vakavaa ole ja ei sinulla oikeasti ongelmaa ole, mutta tilanne on toisin. Se mikä saa tämän blogin erottumaan toisista anorektikkojen blogeista on, että minä yritän parantua. Mutta täytynee myös varoittaa, kirjoitan tänne päivittäisiä anorektikon ajatuksia ja näin ollen ne saattavat toimia pahana vaikutteena muille syömishäiriöisille.
Mutta, käydäänpä käsiksi minun tarinaani. Eli ensimmäiset syömishäiriön oireet alkoivat jo pari vuotta sitten, mutta viime vuoden (2006) lokakuussa aloin oksentelemaan ja paino tippui melko äkkiä. Oksentelu oli päivittäistä helvettiä maan päällä. Mutta onnekseni olen päässyt siitä eroon (vaikka välillä ajattelenkin, että kävelen vessaan ja kumarrun wc-pytyn ääreen) ja oksentelu on ollut poissa kuvioista kesäkuun alusta asti. Elämäni aikana (1½ vuodessa) olen laihduttanut 20 kiloa, eli noin yksi kolmasosan omasta silloisesta painostani. BMI on alipainon puolella, kuukautiset ovat loppuneet, ihmiset ihmettelevät laihuuttani, mutta itse näen peilistä normaalin kokoisen tytön (itseasiassa melko maskuliinisen ja suurenkin tytön). Nuorisopsykiatriselta poliklinikalta olen saanut 'apua' sairauteeni, mutta sitten oloni alkoi tuntua ahdistuneelta siellä olevien painokontrollien takia ja lopetin siellä käynnit. Ja kyllä, perheeni tietää syömishäiriöstäni. Tällä hetkellä yritämme etsiä minulle pitkäaikaista terapeuttia. Katsotaan nyt saanko sitä. Loput tarinastani taidan kirjoittaa joskus toiste, sillä on jo myöhä.

Kiitos, jos jaksoit lukea tämän loppuun asti -lyyra