Mietin tänä aamuna pitäisikö nousta sängystä ylös. Noh, nousin kummiskin, ajatellen, että hyvä päivä tästä viellä tulee. Olin väärässä. Yritin tehdä itselleni puuroa mikrossa lämmittämällä. Veljeni tunkeutui siihen väliin ja rupesi lämmittämään omaa pitsaansa mikrossa. VITTU HYI! Sen jälkeen mikro lemuaa aina 10 min ja minun pitää aina pyyhkiä mikron koko sisusta ensin märällä, sitten kuivalla, että se olisi tarpeeksi "puhdas", jotta voisin pistää sinne mitään. Tiedän, sairasta, mutta en voi sille mitään. Ällöttää ajatus, että lämmittäisin omaa ruokaani "likaisessa" ja pitsan kaloreita täynnä olevassa mikrossa. Olin juuri puhdistanut mikron, ottanut kupin ja elovena pikakaurapuuro-pussin kaapista, kun veljeni tunkeutui väliin ja sanoi "mulla menee vain minuutti". Suutuin, sanoin "noh, minun pitää sitten uudestaan puhdistaa se" Isäni tuli paikalle ja sanoi "no ei sinun nyt ole pakko sitä puhdistaa". Vitutti, kun se tunkeutui siihen väliin ja viellä ehdotti, että "syö ja ota sitten pilleri" (koska minun mielentilalääkettä ei voi ottaa tyhjään mahaan) SUUTUIN! Sanoin "noh, ei minun ole pakko syödä, otan ehkä omenan...." Isäni "Älä aloita tätä taas..." Suutuin taas aivan valtavasti. Menin omaan huoneeseeni peiton alle ja mietin, että ei todellakaan olisi kannattanut nousta tänä aamuna. Samalla tajusin, mitä paskaa minun elämä on. Se on ainaista rämpimistä. Mikään ei onnistu, kaikki on päin vittua. En minä tälläistä elämää hallunnut. Kyyneleet alkoivat tulvia silmiini. Ajattelin soittaa äidilleni, että saisin häneltä tukea ja että hän saisi minut taas rauhoittumaan ja hyvälle mielelle, mutta vittu, tämän piti olla juuri se päivä, kun äiti unohti kännykkänsä kotiin. Rupesin itkemään lujempaa ja itken vielläkin samalla kun kirjoitan tätä tekstiä. Ahdistaa, masentaa. Enkä todellakaan halua syödä loppu päivänä. Vittu, mitä minä olen tehnyt, että sain tälläisen mielen. Olisi vain parempi jos minua ei enää olisi. Kaikilla olisi helpompaa... Kaiken lisäksi olen lihonnut... Ajattelin ensin, että "noniin, se on hyvä, olet matkalla kohti terveellistä elämää ja tämä on osa parantumista" Mutta tajusin sängyssä maatessani, että mitä minulla on elämässäni ilman syömishäiriötäni. Mitä MINÄ edes olen ilman sitä, en mitään. En enää jaksa tätä ainaista masennusta ja pahaa mieltä...
keskiviikko 7. marraskuuta 2007
...
Mietin tänä aamuna pitäisikö nousta sängystä ylös. Noh, nousin kummiskin, ajatellen, että hyvä päivä tästä viellä tulee. Olin väärässä. Yritin tehdä itselleni puuroa mikrossa lämmittämällä. Veljeni tunkeutui siihen väliin ja rupesi lämmittämään omaa pitsaansa mikrossa. VITTU HYI! Sen jälkeen mikro lemuaa aina 10 min ja minun pitää aina pyyhkiä mikron koko sisusta ensin märällä, sitten kuivalla, että se olisi tarpeeksi "puhdas", jotta voisin pistää sinne mitään. Tiedän, sairasta, mutta en voi sille mitään. Ällöttää ajatus, että lämmittäisin omaa ruokaani "likaisessa" ja pitsan kaloreita täynnä olevassa mikrossa. Olin juuri puhdistanut mikron, ottanut kupin ja elovena pikakaurapuuro-pussin kaapista, kun veljeni tunkeutui väliin ja sanoi "mulla menee vain minuutti". Suutuin, sanoin "noh, minun pitää sitten uudestaan puhdistaa se" Isäni tuli paikalle ja sanoi "no ei sinun nyt ole pakko sitä puhdistaa". Vitutti, kun se tunkeutui siihen väliin ja viellä ehdotti, että "syö ja ota sitten pilleri" (koska minun mielentilalääkettä ei voi ottaa tyhjään mahaan) SUUTUIN! Sanoin "noh, ei minun ole pakko syödä, otan ehkä omenan...." Isäni "Älä aloita tätä taas..." Suutuin taas aivan valtavasti. Menin omaan huoneeseeni peiton alle ja mietin, että ei todellakaan olisi kannattanut nousta tänä aamuna. Samalla tajusin, mitä paskaa minun elämä on. Se on ainaista rämpimistä. Mikään ei onnistu, kaikki on päin vittua. En minä tälläistä elämää hallunnut. Kyyneleet alkoivat tulvia silmiini. Ajattelin soittaa äidilleni, että saisin häneltä tukea ja että hän saisi minut taas rauhoittumaan ja hyvälle mielelle, mutta vittu, tämän piti olla juuri se päivä, kun äiti unohti kännykkänsä kotiin. Rupesin itkemään lujempaa ja itken vielläkin samalla kun kirjoitan tätä tekstiä. Ahdistaa, masentaa. Enkä todellakaan halua syödä loppu päivänä. Vittu, mitä minä olen tehnyt, että sain tälläisen mielen. Olisi vain parempi jos minua ei enää olisi. Kaikilla olisi helpompaa... Kaiken lisäksi olen lihonnut... Ajattelin ensin, että "noniin, se on hyvä, olet matkalla kohti terveellistä elämää ja tämä on osa parantumista" Mutta tajusin sängyssä maatessani, että mitä minulla on elämässäni ilman syömishäiriötäni. Mitä MINÄ edes olen ilman sitä, en mitään. En enää jaksa tätä ainaista masennusta ja pahaa mieltä...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
en kylla yhtaan tunne sinua mutta voimia kuitenkin<3
kiitoksia<3
Voi kyllä. Joskus vielä asut yksinään ja sinulla on oma mikroaaltouuni tai sitten et tarvitse sitä. Entä jos et käytä mikroaaltouunia ollenkaan. Keitä vaikka jossakin lempikattilassa ruokasi. Tämä ei välttämättä edes liity syömishäiriöihin joten ei kannata tuntea ylimääräistä syyllisyyttä. Toiset ihmiset ovat tarkkoja elämäntavoista ja käytöstavoista. En tarkoita luokitella sinua minään sanon vain että näin on ja siinä ei ole mitään väärää samoin kuin ei absoluuttista oikeaakaan ole olemassa. Toivottavasti tunsit minun jotenkin omalla tavallani välittävän.
Lähetä kommentti