Hävettää...

Vittujen vittu, että hävettää myöntää tämä. Olen oksentanut vähintää kaksi kertaa päivässä sitten viime postauksen, vittu. Olen vältellyt häpeän takia tänne kirjoittamista ja kommentteihin vastaamista. Miksi en vain voisi olla oksentamatta? Miksi olen tälläinen epäonnistuja...

Osa minusta pitää siitä, että olen oksennellut, se on se sairaspuoleni, joka sanoo "hyvä, näin saat syödä ja samalla myös laihdut", mutta järkeväpuoleni on pettynyt itseensä. Inhoan oksentelua, inhoan sitä, kun joudun aina miettimään "oksensikohan tällä kertaa kaiken?" tai sitä että "tulikohan tuossa oksennuksen mukana verta?" ja joudun tutkimaan oksennukseni sen jälkeen, ettei siitä löytyisi mitään punaista... Osa minusta myös pelkää oksentamista ja sitä, että jään siihen taas koukkuun... Miksi kaiken on taas pitänyt kääntyä näin? Haluan elää oksennusvapaata elämää. Vittujen vittu.

I'm a failure, baby

Olen vältellyt tänne kirjoittamista pari päivää... Siihen on syykin. Sorruin oksentamaan. En vain yhden kerran, vaan kerran maanantaina, kaksi kertaa tiistaina ja tänään. Syy tähän on painon nousemiseni. En edes ahminut oksennus kerroilla, söin "normaalisti", mutta sitten iski paniikki. Masentaa ja pelottaa. Masentaa siksi, koska en ole oksentanut niin pitkään aikaan ja lupasin itselleni olla oksentamatta. Sitä voisi verrata siihen, kun on alkoholisti ja lupaa olla juomatta, mutta sitten sortuu. Kaikki se suuri työ sen eteen, että olen ollut oksentamatta on menetetty. Pelottaa, sen takia, koska tiedän, että voi taas hyvin sortua ahmimis-oksentamis kierteeseen. Sillä kun on oksentanut mahasi on aivan tyhjä ja pian tulee nälkä ja sitä helposti sortuu ahmimaan ja sitten oksentamaan ja taas ahmimaan ja oksentamaan ja ahmimaan ja oksentamaan ja ahmimaan ja oksentamaan, kunnes sen kierteen saa lopetettua ja se ei todellakaan ole helppoa. Se oli elämäni vittumaisinta aikaa. Mutta kai tästä kaikesta on syytettävä vain itseään, lihoin koska menin syömään öisin "muun perheen" jogurtteja (=valion jogurtteja, jotka eivät olleet rasvattomia), joissa on 160 kcal tai 140 kcal per purkki, söin niitä ainakin 3 tai neljä per yö. Mikä ihme minut sai edes syömään niitä? Vittu. Päässäni ajattelin joka ilta "syö vain, sinunhan pitää saada painoa", toinen syy oli, että olen aina ollut tunnesyöppö. Jos olen masentunut/yksinäinen/tylsistynyt ym., niin ruokaa menee kurkusta alas ennätys paljon. Ylä-asteen alkuajoilla (ja ala-asteen lopussa) muistan syöneeni valtavia määriä kaikkea roska(=paska)ruokaa yksinäisyyteeni, mm. kerran muistan syöneeni kokonaisen pirkan suklaakeksi-paketin, jäätelöä ja juoneeni juissi purkin, siksi koska minua ei kutsuttu erään luokkalaisen tyttöni syntymäpäiville. Muistan oikein, kun odotin innolla sitä, että äitini tulisi kaupasta noiden herkkujen kera ja saisin tunkea itseni täyteen ruokaa, niin että olen tunnoton ja minun ei tarvitsisi miettiä kaikkia niitä paskoja tunteita, jotka yksinäisyys minulle aiheutti. Rakastin (ja rakastan vielläkin) itseni syömistä ähkyyn asti, silloin ei tarvitse ajatella mitään, koska ruuan ahmiminen turruttaa kehon lisäksi myös mielen. Mutta, söin siis tasan kulutukseni verran joka päivä, kahden viikon ajan, mutta sain noin +700 kcal per yö, joka tekee viikossa 4200 kcal. Eli jos ihminen "tarvitsee" +700 kcal lihoakseen 100g, lihoin viikossa 700g, eli joka päivä 100g, tein tätä kaksi viikkoa ja lihoin 1,5 kg. Tiedän, että olen alipainoinen, mutta noin nopea painonnousu saa pään sekaisin. Tuntui, että painonnousu lähti käsistä ja niin päätin oksentaa. Oikeasti, ensin otin rauhallisesti sen, että painoni on noussut ja tyynnyttelin itseäni ajatuksella "no, nyt syöt sitten kulutuksesi verran pari viikkoa ja sitten taas pikku hiljaa nostat painoa", (sillä aion nostaa painoani ja minulla on tietty paino tavoite uudeksi vuodeksi, kuten halusin kontrolloida painoni laskemista joskus, haluan myös pitää sen nousemisen tarkassa kontrollissa) mutta sitten en saanutkaan jogurttejen syömistä lopetettua. Hävettää oikein sanoa se "en saanut syömistä lopetettua". Tuntuu, kuin olisin antanut kaiken kontrollini pois.
Oksentaminen ei todellakaan ole hyvästä kenellekään, se vie kehosta kaikki nesteet ja mahahapot polttavat hampaat, kurkun ja koko suun. Oksentamisen jälkeen minulla on sellainen outo olo... Tärisyttää ja huippaa vähäsen. Eilen oksentamisen jälkeen yritin pistää käsivoide purkkini kantta paikoillen, mutta se ei onnistunut ja kansi tippui maahan, koska käteni tärisivät niin paljon.

Mutta, nyt otan itseäni niskasta kiinni, syön kulutukseni verran, tasaisesti päivän mittaan, oikeanlaisia ruoka-aineita, enkä sorru muun perheen jogurtteihin. Lupaan sen ja jos sorrun ahmimaan niitä pirun jogurtteja öisin tai oksentamaan, niin raportoin aiheesta heti tänne. (ps. olisi kiva saada kannustavia viestejä koskin tätä lupausta ;))
Elikkäs eipä tässä muuta, joten adios amigos.

Fat count

Listasin tässä yksi ilta asioita joita inhoan ja rakastan ulkonäössäni. Inhokki listaan tuli 48 asiaa, rakastamiin juttuihin ei yhtään. Mikään minun ulkoisessa olemuksessa ei ole hyvää. Inhoan reisiäni, niitä höllyviä läskikasoja, jotka ovat venymisjälkien peitossa (tulivat kun lihoin ala-asteella, muistaakseni 6-luokalla) Inhoan löysää mahaani, siinnä ei ole lihaksen lihasta, se on pelkkä muodoton möykky, kamala vyöryvä kasa. Inhoan ihoani, se on kuiva ja täynnä finnejä. Inhoan nenääni, se on kuin peruna. Inhoan silmiäni, ne ovat väsyneen ja tylsän näköiset. Inhoan suutani, se on kuin hevosella, sellainen valtava inhotus, siksi sanonkin sitä aina turvaksi. Inhoan joka ikistä senttiä ja milliä kehostani. Inhoan, inhoan. Tekee mieli oksentaa koko maha tyhjäksi, kaikki ruoka ja nesteet pois. Tekee mieli olla taas nestehukan puolella ja omistaa tikkulaihat kädet ja jalat...Olen lihonnut, saatana.

Tästä nyt tuli tälläinen turhanpäiväinen vuodatus...mutta joo...

Erakko?

Mitä minä olen saanut syömishäiriöltäni? Tai mitä se on minulle antanut? Noh, ainakin itseinhoa, itsetuhoisia ajatuksia, masennusta, pelkoa, ahdistusta, itkukohtauksia, kykemättömyyden nauttia elämästä 100%:sesti sekä olen menettänyt sosiaalisen elämäni aivan totaalisesti. Haluan vain vetäytyä kuoreeni, olla kotona. Minua ei kiinosta enää kaverit pätkääkään ja he ovatkin "jättäneet minut rauhaan". Meselistallani on ~65 ihmistä, en voi puhua kenellekkään, sillä en ole ollut heihin yhteydessä piiiitkään aikaan. Kukaan ei enää soita minulle, kukaan ei enää käy meillä, enkä minä enää käy kenenkään luona. Ainoat hetket jolloin poistun talosta, on kun menen äitin kanssa kauppaan/elokuviin/kirpparille/hautausamaalle tai muuten vain käymään asioilla, tai sitten kun lähden koiran kanssa lenkille. Vietän vapaa aikani äitini kanssa, koska en jaksa muita ihmisiä. Heillä on omat mielipiteensä ja juttunsa. Tämä erakoituminen ei varmana ole hyväksi minulle, mutta ei sille oikein mahda mitään. Kirjoitan tämän, koska tiedän periaatteessa, että ihminen ei saisi olla yhtä sosiaalisesti kuollut, kuin minä olen. Mutta silti tuntuu, että tämä on minulle hyväksi. En enää jaksa muita ihmisiä, en enää jaksa normaali elämää. On vain minä ja syömishäiriöni, ainut ystäväni, se ei jätä minua.

Ai, että odotan sitä päivää kun alan elämään.

...

Mietin tänä aamuna pitäisikö nousta sängystä ylös. Noh, nousin kummiskin, ajatellen, että hyvä päivä tästä viellä tulee. Olin väärässä. Yritin tehdä itselleni puuroa mikrossa lämmittämällä. Veljeni tunkeutui siihen väliin ja rupesi lämmittämään omaa pitsaansa mikrossa. VITTU HYI! Sen jälkeen mikro lemuaa aina 10 min ja minun pitää aina pyyhkiä mikron koko sisusta ensin märällä, sitten kuivalla, että se olisi tarpeeksi "puhdas", jotta voisin pistää sinne mitään. Tiedän, sairasta, mutta en voi sille mitään. Ällöttää ajatus, että lämmittäisin omaa ruokaani "likaisessa" ja pitsan kaloreita täynnä olevassa mikrossa. Olin juuri puhdistanut mikron, ottanut kupin ja elovena pikakaurapuuro-pussin kaapista, kun veljeni tunkeutui väliin ja sanoi "mulla menee vain minuutti". Suutuin, sanoin "noh, minun pitää sitten uudestaan puhdistaa se" Isäni tuli paikalle ja sanoi "no ei sinun nyt ole pakko sitä puhdistaa". Vitutti, kun se tunkeutui siihen väliin ja viellä ehdotti, että "syö ja ota sitten pilleri" (koska minun mielentilalääkettä ei voi ottaa tyhjään mahaan) SUUTUIN! Sanoin "noh, ei minun ole pakko syödä, otan ehkä omenan...." Isäni "Älä aloita tätä taas..." Suutuin taas aivan valtavasti. Menin omaan huoneeseeni peiton alle ja mietin, että ei todellakaan olisi kannattanut nousta tänä aamuna. Samalla tajusin, mitä paskaa minun elämä on. Se on ainaista rämpimistä. Mikään ei onnistu, kaikki on päin vittua. En minä tälläistä elämää hallunnut. Kyyneleet alkoivat tulvia silmiini. Ajattelin soittaa äidilleni, että saisin häneltä tukea ja että hän saisi minut taas rauhoittumaan ja hyvälle mielelle, mutta vittu, tämän piti olla juuri se päivä, kun äiti unohti kännykkänsä kotiin. Rupesin itkemään lujempaa ja itken vielläkin samalla kun kirjoitan tätä tekstiä. Ahdistaa, masentaa. Enkä todellakaan halua syödä loppu päivänä. Vittu, mitä minä olen tehnyt, että sain tälläisen mielen. Olisi vain parempi jos minua ei enää olisi. Kaikilla olisi helpompaa... Kaiken lisäksi olen lihonnut... Ajattelin ensin, että "noniin, se on hyvä, olet matkalla kohti terveellistä elämää ja tämä on osa parantumista" Mutta tajusin sängyssä maatessani, että mitä minulla on elämässäni ilman syömishäiriötäni. Mitä MINÄ edes olen ilman sitä, en mitään. En enää jaksa tätä ainaista masennusta ja pahaa mieltä...

Läheltä piti!

Miten tämän nyt aloittaisi... Noh, olen melkein oksentanut kahdesti. Mieleni on mennyt taas ihan sekaisin Oksentelu vetää minua puoleensa. Ensimmäinen kerta, jolloin oksentaminen oli lähellä tapahtui lauantaina. Kun olin suihkussa, ajattelin, että söin äsken aivan liikaa ja siitä on päästävä eroon. (kuten ehkä jotkut teistä saattavat tietää syömishäiriöiset ihmiset (jotka oksentelevat) oksentavat myös suihkussa, kyllähän se viemäri vie sen oksennuksen pois, ällöttäväähän se on, tiedän. Etenkin kun sitä oksennusta pitää painella sinne viemäriin ja jos on oksentanut paljon, niin viemäri meinaa tukkeutua) Kumarruin jo "oksennusasentoon" mutta sitten ajattelin, että "EI! Et varmana pistä itseäsi taas siihen kierteeseen". Toinen kerta oli äsken. Kävin vaa'alla, se näytti jumalatonta lukemaa. Lukema oli luultavasti niin suuri, koska olin vasta juonut paljon coca cola zeroa, jossa nyt periaatteessa ei ole melkein mitään kaloreita. Mutta silti jokin sisälläni huusi "LÄSKI" ja menin paniikkiin siitä painosta. Rauhoitin itseäni ajattelemalla, että se on vain nestettä joka on mahassani ja se auttoikin. 10 min päästä menin vessaan harjaamaan hampaitani ja siinnä se oli. Vessanpytty, niin puoleensa kutsuvana. Kumarruin, työnsin sormet kurkkuuni, mutta sitten jokin sai minut vetämään ne pois. Luultavasti se, että isoveljeni huone on aivan vessan vieressä ja hänen huoneensa oli auki = hän olisi kuullut puuhani. Periaatteessa olen iloinen siitä etten oksentanut, mutta jokin sisälläni huutaa, että minun pitää mennä oksentamaan pois kaikki mitä mahassani on. Muuten, tuntui melko oudolta pistää sormeni kurkkuun noin 5 kuukauden tauon jälkeen.

Toisena asiana haluan kysyä teiltä Mistä SINÄ haluaisit minun kirjoittavan tähän blogiini? Tuntuu, että aiheet ovat lopussa ja varmana kukaan teistä jaksa kuunnella minun valituksiani omasta arjestani. Vai jaksaako? Noh, mutta kummiskin, arvostaisin sitä hyvin paljon, jos edes yksi vastaisi kysymykseeni, kiitos ^_^