The end.

Here we are, now lay the burden down
We're coming to the end of our road
Sorrowful yet glorious somehow
To be humming this one last ode

So calm and still... it wasn't all that bad, or was it now?
Fulfilled... it doesn't only hurt to end it now
-Sentenced - The End Of The Road-

Noniin en enää jaksa pyörittää tätä blogia. Kuten jotkut ehkä huomasivat blogitekstejä tuli enää harvoin. Syy siihen on yksinkertainen, en enää jaksa. En jaksa vastata viesteihin, kirjoittaa uusia tekstejä, miettiä tätä. Aluksi luulin, että tämä blogi olisi eräänlainen "terapiamuoto" minulle, paikka jonne saisin purkaa ajatuksiani. En ole varma onko se enää sitä, tai onko se edes ikinä ollutkaan. Ehkä se jopa pahensi asioita ja sai minut syvemmälle syömishäiriööni. Jos jotakuta kiinostaa ottaa yhteyttä niin osoitteeseen lyyra_@hotmail.com saa vapaasti mailailla, minut voi myös joskus bongata suomi24:n syömishäiriö-palstalta. Mutta kiitos teille ja anteeksi.

PS jään kyllä lukemaan teidän muiden blogejanne. mm. näitä
Nälän jäljillä
starving to death
Minun kauniit päiväni
And it hurts with every heartbeat
Karkuri karkurin tunnistaa
fluffycandy
HATTARAA
Elämää anonyymisti.
Poor Little Rich Girl
Kivi, paperi vai sakset?
I don`t want to be fat!
Viaton peilikuva
Anna mun olla laiha!
Askeleet ulkopuolelta
Neulan kärjellä
elämä
liikaa kaloreita
Miss Läskin ihrat

AINIIN! Jos joku tietää viellä hyviä blogeja/omistaa "syömishäiriöblogin", niin ilmoitelkaa osoitteita

Knee deep in the shit.

Kun kaikki menee huonosti, niin kaikki todellakin menee päin vittua....
Aloin miettimään, että milloin aloitin taas tämän oksentelun, se oli 19.11 ja nyt on 15.12, se tarkoittaa, että olen oksennellut jo melkein kuukauden. Teen sitä joka päivä (tai siis yö). Olen pettynyt itseeni. Oksensin viimeksi tunti sitten , sen jälkeen join sokerittoman tripin (3kcal) ja coca cola zeron (tölkin), nimittäin kun ihminen oksentaa, niin hän menettää paljon nesteitä, sillä nekin tulevat oksennuksen mukana pois. Itse juon jokaisen oksentamiskerran jälkeen. Mutta siis, juodessani noita huomasin, että nieleminen oli vaikeaa, tuntui kuin olisi mahdotonta saada nielaistua, siis ei henkisesti vaan fyysisesti. Yritän niellä, mutta se ei meinannut onnistua ja vähän aikaa tuntui siltä, että tukehtuisin... Olen idiootti. Joka ikisen oksennuskerran jälkeen mietin "tämä on sitten viimeinen kerta, huomenna et oksenna" ja lupaa itselleni syödä järkevästi ja kestää sen, mutta kappas, löydän itseni noin kahdentoista aikaan yöllä oksentamassa. Vessassa en uskalla oksentaa, koska pelkään, että muu perhe kuulisi sen, joten teen siten, että pistän tietokoneeni ja telkkarin päälle, jotta niiden hurina ja äänet estäisivät sen ettei kukaan kuulisi oksentamisesta tulevia kakomisääniä. Sitten käyn hakemassa muoviämpärin ja oksennan siihen omassa huoneessani ja kuljetan oksennuksen vaivihkaa vessan pönttöön, pesen muoviämpärin, harjaan hampaani, juon ja tungen sokeritonta xylitol purkkaa suuhuni. Tämä on toistunut siis jo melkein kuukauden ajan. Olen pettynyt itseeni.....
Tänään tajusin, että minulla ei ole oikein ketään kaveria koulussa, paitsi kaksi erittäin tärkeää ystävää. Puhun ainoastaan heille, mutta he ovat eri luokalla, heillä on erilainen lukujärjestys (=meillä ei ole samoja tunteja) ja näämme toisiamme todella harvoin koulussa. Kaikilla on jo omat "klikkinsä" ja porukkansa. Minun oma luokkani (tai siis ryhmäni, vai miksi niitä lukiossa kutsutaankaan) luultavasti inhoaa minua, kukaan niistä ei puhu minulle mitään ja he välttelevät katsomasta minua tai istumista minun viereeni tunneilla. Tunneilla istun yksin, selkä suorana, en viittaa, lasken minuutteja tunnin päättymiseen, yritän pakottaa itseni kuuntelemaan opettajaa. Tänään eräs luokkalaisemme ilmoitti tunnin alussa asian joka koski koko luokkaamme ja kun hän huomasi, että minä katson häntä (koska siis kuuntelin mitä hänellä oli asiaa, sillä se koski minuakin) niin hänen äänensä hiljeni ja hymy hyytyi, samalla kun hän käänsi päänsä toiseen suuntaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun joku minun ryhmäläinen tekee tuon saman jutun minulle. Mikä minussa on vikana? Miksi olen niin vääränlainen? Inhoan koulua, joskus meinasin ruveta tunnilla itkemään sitä, että joudun käymään siellä. Muuten koulunkäynti voisi olla ihan mukavaa, mutta kun kärsin siellä yksinäisyydestä ja tuntuu (tai se ei ole pelkästään tunne, vaan ihan fakta) että kaikki välttelisivät minua...
Tänään minua vitutti. Vitutti niin kovaa, että teki mieli kuristaa joku, aivan kuka tahansa. Minun teki myös mieli ruveta paiskomaan tavaroita ja repimään kirjoja kirjahyllystäni. "Riehumisen" sijaan päädyin huutamaan "VOI VITTU KUN ELÄMÄ ON TÄYTTÄ PASKAA SAATANA!" tai jotain tuon tyylistä, myöhemmin viilsin reiteeni pitkän haavan, se auttoi.
Odotan sitä, että kaikki olisi taas "hyvin". Mutta milloin se tulee? Milloin tulee se aika, että voin olla taas onnellinen ja hengittää vapaasti? Tuntuu kuin minut olisi ahdistettu nurkkaan ja pakotietä ei olisi. Tuntuu kuin minua revittäisiin kappaleiksi palanen palaselta. Tulenko loppujen lopuksi enää koskaan olemaan onnellinen? Mihin tämä "paranemisyritys" oikein johtaa minua, se on vain yhtä räpiköimistä mudassa. Tuntuu, että tälle röpiköimiselle ei tule ikinä loppua, ellen minä lopeta sitä kerran ja pysyvästi, lopeta tätä kaikkea paskaa. Lopeta elämääni....

Hävettää...

Vittujen vittu, että hävettää myöntää tämä. Olen oksentanut vähintää kaksi kertaa päivässä sitten viime postauksen, vittu. Olen vältellyt häpeän takia tänne kirjoittamista ja kommentteihin vastaamista. Miksi en vain voisi olla oksentamatta? Miksi olen tälläinen epäonnistuja...

Osa minusta pitää siitä, että olen oksennellut, se on se sairaspuoleni, joka sanoo "hyvä, näin saat syödä ja samalla myös laihdut", mutta järkeväpuoleni on pettynyt itseensä. Inhoan oksentelua, inhoan sitä, kun joudun aina miettimään "oksensikohan tällä kertaa kaiken?" tai sitä että "tulikohan tuossa oksennuksen mukana verta?" ja joudun tutkimaan oksennukseni sen jälkeen, ettei siitä löytyisi mitään punaista... Osa minusta myös pelkää oksentamista ja sitä, että jään siihen taas koukkuun... Miksi kaiken on taas pitänyt kääntyä näin? Haluan elää oksennusvapaata elämää. Vittujen vittu.

I'm a failure, baby

Olen vältellyt tänne kirjoittamista pari päivää... Siihen on syykin. Sorruin oksentamaan. En vain yhden kerran, vaan kerran maanantaina, kaksi kertaa tiistaina ja tänään. Syy tähän on painon nousemiseni. En edes ahminut oksennus kerroilla, söin "normaalisti", mutta sitten iski paniikki. Masentaa ja pelottaa. Masentaa siksi, koska en ole oksentanut niin pitkään aikaan ja lupasin itselleni olla oksentamatta. Sitä voisi verrata siihen, kun on alkoholisti ja lupaa olla juomatta, mutta sitten sortuu. Kaikki se suuri työ sen eteen, että olen ollut oksentamatta on menetetty. Pelottaa, sen takia, koska tiedän, että voi taas hyvin sortua ahmimis-oksentamis kierteeseen. Sillä kun on oksentanut mahasi on aivan tyhjä ja pian tulee nälkä ja sitä helposti sortuu ahmimaan ja sitten oksentamaan ja taas ahmimaan ja oksentamaan ja ahmimaan ja oksentamaan ja ahmimaan ja oksentamaan, kunnes sen kierteen saa lopetettua ja se ei todellakaan ole helppoa. Se oli elämäni vittumaisinta aikaa. Mutta kai tästä kaikesta on syytettävä vain itseään, lihoin koska menin syömään öisin "muun perheen" jogurtteja (=valion jogurtteja, jotka eivät olleet rasvattomia), joissa on 160 kcal tai 140 kcal per purkki, söin niitä ainakin 3 tai neljä per yö. Mikä ihme minut sai edes syömään niitä? Vittu. Päässäni ajattelin joka ilta "syö vain, sinunhan pitää saada painoa", toinen syy oli, että olen aina ollut tunnesyöppö. Jos olen masentunut/yksinäinen/tylsistynyt ym., niin ruokaa menee kurkusta alas ennätys paljon. Ylä-asteen alkuajoilla (ja ala-asteen lopussa) muistan syöneeni valtavia määriä kaikkea roska(=paska)ruokaa yksinäisyyteeni, mm. kerran muistan syöneeni kokonaisen pirkan suklaakeksi-paketin, jäätelöä ja juoneeni juissi purkin, siksi koska minua ei kutsuttu erään luokkalaisen tyttöni syntymäpäiville. Muistan oikein, kun odotin innolla sitä, että äitini tulisi kaupasta noiden herkkujen kera ja saisin tunkea itseni täyteen ruokaa, niin että olen tunnoton ja minun ei tarvitsisi miettiä kaikkia niitä paskoja tunteita, jotka yksinäisyys minulle aiheutti. Rakastin (ja rakastan vielläkin) itseni syömistä ähkyyn asti, silloin ei tarvitse ajatella mitään, koska ruuan ahmiminen turruttaa kehon lisäksi myös mielen. Mutta, söin siis tasan kulutukseni verran joka päivä, kahden viikon ajan, mutta sain noin +700 kcal per yö, joka tekee viikossa 4200 kcal. Eli jos ihminen "tarvitsee" +700 kcal lihoakseen 100g, lihoin viikossa 700g, eli joka päivä 100g, tein tätä kaksi viikkoa ja lihoin 1,5 kg. Tiedän, että olen alipainoinen, mutta noin nopea painonnousu saa pään sekaisin. Tuntui, että painonnousu lähti käsistä ja niin päätin oksentaa. Oikeasti, ensin otin rauhallisesti sen, että painoni on noussut ja tyynnyttelin itseäni ajatuksella "no, nyt syöt sitten kulutuksesi verran pari viikkoa ja sitten taas pikku hiljaa nostat painoa", (sillä aion nostaa painoani ja minulla on tietty paino tavoite uudeksi vuodeksi, kuten halusin kontrolloida painoni laskemista joskus, haluan myös pitää sen nousemisen tarkassa kontrollissa) mutta sitten en saanutkaan jogurttejen syömistä lopetettua. Hävettää oikein sanoa se "en saanut syömistä lopetettua". Tuntuu, kuin olisin antanut kaiken kontrollini pois.
Oksentaminen ei todellakaan ole hyvästä kenellekään, se vie kehosta kaikki nesteet ja mahahapot polttavat hampaat, kurkun ja koko suun. Oksentamisen jälkeen minulla on sellainen outo olo... Tärisyttää ja huippaa vähäsen. Eilen oksentamisen jälkeen yritin pistää käsivoide purkkini kantta paikoillen, mutta se ei onnistunut ja kansi tippui maahan, koska käteni tärisivät niin paljon.

Mutta, nyt otan itseäni niskasta kiinni, syön kulutukseni verran, tasaisesti päivän mittaan, oikeanlaisia ruoka-aineita, enkä sorru muun perheen jogurtteihin. Lupaan sen ja jos sorrun ahmimaan niitä pirun jogurtteja öisin tai oksentamaan, niin raportoin aiheesta heti tänne. (ps. olisi kiva saada kannustavia viestejä koskin tätä lupausta ;))
Elikkäs eipä tässä muuta, joten adios amigos.

Fat count

Listasin tässä yksi ilta asioita joita inhoan ja rakastan ulkonäössäni. Inhokki listaan tuli 48 asiaa, rakastamiin juttuihin ei yhtään. Mikään minun ulkoisessa olemuksessa ei ole hyvää. Inhoan reisiäni, niitä höllyviä läskikasoja, jotka ovat venymisjälkien peitossa (tulivat kun lihoin ala-asteella, muistaakseni 6-luokalla) Inhoan löysää mahaani, siinnä ei ole lihaksen lihasta, se on pelkkä muodoton möykky, kamala vyöryvä kasa. Inhoan ihoani, se on kuiva ja täynnä finnejä. Inhoan nenääni, se on kuin peruna. Inhoan silmiäni, ne ovat väsyneen ja tylsän näköiset. Inhoan suutani, se on kuin hevosella, sellainen valtava inhotus, siksi sanonkin sitä aina turvaksi. Inhoan joka ikistä senttiä ja milliä kehostani. Inhoan, inhoan. Tekee mieli oksentaa koko maha tyhjäksi, kaikki ruoka ja nesteet pois. Tekee mieli olla taas nestehukan puolella ja omistaa tikkulaihat kädet ja jalat...Olen lihonnut, saatana.

Tästä nyt tuli tälläinen turhanpäiväinen vuodatus...mutta joo...

Erakko?

Mitä minä olen saanut syömishäiriöltäni? Tai mitä se on minulle antanut? Noh, ainakin itseinhoa, itsetuhoisia ajatuksia, masennusta, pelkoa, ahdistusta, itkukohtauksia, kykemättömyyden nauttia elämästä 100%:sesti sekä olen menettänyt sosiaalisen elämäni aivan totaalisesti. Haluan vain vetäytyä kuoreeni, olla kotona. Minua ei kiinosta enää kaverit pätkääkään ja he ovatkin "jättäneet minut rauhaan". Meselistallani on ~65 ihmistä, en voi puhua kenellekkään, sillä en ole ollut heihin yhteydessä piiiitkään aikaan. Kukaan ei enää soita minulle, kukaan ei enää käy meillä, enkä minä enää käy kenenkään luona. Ainoat hetket jolloin poistun talosta, on kun menen äitin kanssa kauppaan/elokuviin/kirpparille/hautausamaalle tai muuten vain käymään asioilla, tai sitten kun lähden koiran kanssa lenkille. Vietän vapaa aikani äitini kanssa, koska en jaksa muita ihmisiä. Heillä on omat mielipiteensä ja juttunsa. Tämä erakoituminen ei varmana ole hyväksi minulle, mutta ei sille oikein mahda mitään. Kirjoitan tämän, koska tiedän periaatteessa, että ihminen ei saisi olla yhtä sosiaalisesti kuollut, kuin minä olen. Mutta silti tuntuu, että tämä on minulle hyväksi. En enää jaksa muita ihmisiä, en enää jaksa normaali elämää. On vain minä ja syömishäiriöni, ainut ystäväni, se ei jätä minua.

Ai, että odotan sitä päivää kun alan elämään.

...

Mietin tänä aamuna pitäisikö nousta sängystä ylös. Noh, nousin kummiskin, ajatellen, että hyvä päivä tästä viellä tulee. Olin väärässä. Yritin tehdä itselleni puuroa mikrossa lämmittämällä. Veljeni tunkeutui siihen väliin ja rupesi lämmittämään omaa pitsaansa mikrossa. VITTU HYI! Sen jälkeen mikro lemuaa aina 10 min ja minun pitää aina pyyhkiä mikron koko sisusta ensin märällä, sitten kuivalla, että se olisi tarpeeksi "puhdas", jotta voisin pistää sinne mitään. Tiedän, sairasta, mutta en voi sille mitään. Ällöttää ajatus, että lämmittäisin omaa ruokaani "likaisessa" ja pitsan kaloreita täynnä olevassa mikrossa. Olin juuri puhdistanut mikron, ottanut kupin ja elovena pikakaurapuuro-pussin kaapista, kun veljeni tunkeutui väliin ja sanoi "mulla menee vain minuutti". Suutuin, sanoin "noh, minun pitää sitten uudestaan puhdistaa se" Isäni tuli paikalle ja sanoi "no ei sinun nyt ole pakko sitä puhdistaa". Vitutti, kun se tunkeutui siihen väliin ja viellä ehdotti, että "syö ja ota sitten pilleri" (koska minun mielentilalääkettä ei voi ottaa tyhjään mahaan) SUUTUIN! Sanoin "noh, ei minun ole pakko syödä, otan ehkä omenan...." Isäni "Älä aloita tätä taas..." Suutuin taas aivan valtavasti. Menin omaan huoneeseeni peiton alle ja mietin, että ei todellakaan olisi kannattanut nousta tänä aamuna. Samalla tajusin, mitä paskaa minun elämä on. Se on ainaista rämpimistä. Mikään ei onnistu, kaikki on päin vittua. En minä tälläistä elämää hallunnut. Kyyneleet alkoivat tulvia silmiini. Ajattelin soittaa äidilleni, että saisin häneltä tukea ja että hän saisi minut taas rauhoittumaan ja hyvälle mielelle, mutta vittu, tämän piti olla juuri se päivä, kun äiti unohti kännykkänsä kotiin. Rupesin itkemään lujempaa ja itken vielläkin samalla kun kirjoitan tätä tekstiä. Ahdistaa, masentaa. Enkä todellakaan halua syödä loppu päivänä. Vittu, mitä minä olen tehnyt, että sain tälläisen mielen. Olisi vain parempi jos minua ei enää olisi. Kaikilla olisi helpompaa... Kaiken lisäksi olen lihonnut... Ajattelin ensin, että "noniin, se on hyvä, olet matkalla kohti terveellistä elämää ja tämä on osa parantumista" Mutta tajusin sängyssä maatessani, että mitä minulla on elämässäni ilman syömishäiriötäni. Mitä MINÄ edes olen ilman sitä, en mitään. En enää jaksa tätä ainaista masennusta ja pahaa mieltä...