Plaah.

Hei, huomasin että joku oli lisännyt minun blogin blogilista.fihiin. Kiitos siitä, että näytit minulle, että edes joku on kiinostunut tästä^^ Mutta otin blogini tiedot blogi.fihissä "haltuuni". Koska lisäsin siihen ne hakusanat ja kuvauksen, että saan ihmiset löytämään tämän helpommin.

Mutta, mietin yksi päivä mitä laihuus oikeastaan minulle edes merkitsee? Mikä siinnä on niin erikoista, että olen tehnyt sairaitakin asioita tavoittaakseni laihuuden? Itse en oikein keksinyt vastausta tähän. Mutta se luultavasti liittyy minun huonoon itsetuntoon. Itsetuntoni on nimittäin melko huono, tuntuu kuin pääni sisällä olisi ääni joka huutaisi minulle "SINÄ ET OLE TARPEEKSI HYVÄ, ETKÄ TULE IKINÄ OLEMAAN MITÄÄN, VAIKKA KUINKA YRITTÄISIT!". Minulle on aina "itsestäänselvyys" että minä olen aina se huonoin siinnä kyseisessä asiassa, minun mielipiteitäni ei tarvita. Ja niinhän se on, koska en oikeastikkaan ole mitenkään erikoinen. Ehkä haluan laihuudella osoittaa itselleni olevani jotain. Mutta emt.
Kertokaa te, rakkaat blogini lukijat, mitä laihuus teille merkitsee. Olisi nimittäin mielenkiintoista kuulla vastauksianne (tai siis lukea). Kiitos jo etukäteen^^

Tuntuu että olen jumissa. Odotan aina vain seuraavaa päivää toivoen, että se olisi parempi. Mutta ei se "parempi päivä" ole tullut, vaikka kuinka olen odottanut. En ole elänyt tässä hetkessä täysillä, vaan odottanut parempaa. En elä päiviäni nauttien niistä todella. Vaan odotan ja odotan. Päiväni kuluvat samoilla rutiineilla, käydään äitin kanssa kaupassa, lasken kalorit, mietin mitä söisin milloinkin, käyn vaa'alla, surffaan netissä, käyn suihkussa, katson salkkarit, nukun. En tee enää asioita, joista oikeasti nauttisin. Minulla ei ole intoa tai kiinostusta mihinkään enää. Kaikki tuntuu olevan tylsää ja mustavalkoista.Yritän aina keksiä itselleni väkipakolla jotain tekemistä, mutta yleensä en jaksa sitten tehdä sitä asiaa mitä päätin tehdä (esim. soittaa kitaraa) En myöskään oikein poistu kotoa enää, minua ei saa lähtemään mihinkään. Ja sosiaalinen kiinostukseni muita ihmisiä kohtaa on hiipunut. En enää tapaa kavereitani melkein ollenkaan ja aina kun joku pyytää jonnekkin, sanon etten nyt kerkeä. Tai eivät ne enää pyydä, johtuen luultavasti siitä, että kieltäydyn aina. Mutta en minä sille oikein mitään mahda, tai jos mahdankin, niin en jaksa tehdä asialle mitään. Masentavaa...

Olen huomannut, että ajattelen muiden olevan täydellisiä. Kaikki ovat minua parempia kaikessa. Muut ihmiset osaavat ovat minua parempia koulussa, heillä on paremmat sosiaaliset taidot, he ovat aina iloisia, heillä on aina joku "omajuttunsa" jossa he ovat hyviä ja joka tekee heistä kiinostavia ihmisiä. Minussa ei ole... Tai ehkä vain olen muodostanut päässäni muista liian suuret kuvat ja ajattelen heidän olevan täydellisiä. Oli kumpi vain, niin se on melkoinen rasite minulle. Olla (tai ajatella olevansa) aina huonoin. Se saa minut masentumaan ja vetäytymään muista ihmisistä, koska en tunne olevani minkään arvoinen ja tuntuu, etteivät he pitäisi minusta tai hyväksyisi minua.