The end.

Here we are, now lay the burden down
We're coming to the end of our road
Sorrowful yet glorious somehow
To be humming this one last ode

So calm and still... it wasn't all that bad, or was it now?
Fulfilled... it doesn't only hurt to end it now
-Sentenced - The End Of The Road-

Noniin en enää jaksa pyörittää tätä blogia. Kuten jotkut ehkä huomasivat blogitekstejä tuli enää harvoin. Syy siihen on yksinkertainen, en enää jaksa. En jaksa vastata viesteihin, kirjoittaa uusia tekstejä, miettiä tätä. Aluksi luulin, että tämä blogi olisi eräänlainen "terapiamuoto" minulle, paikka jonne saisin purkaa ajatuksiani. En ole varma onko se enää sitä, tai onko se edes ikinä ollutkaan. Ehkä se jopa pahensi asioita ja sai minut syvemmälle syömishäiriööni. Jos jotakuta kiinostaa ottaa yhteyttä niin osoitteeseen lyyra_@hotmail.com saa vapaasti mailailla, minut voi myös joskus bongata suomi24:n syömishäiriö-palstalta. Mutta kiitos teille ja anteeksi.

PS jään kyllä lukemaan teidän muiden blogejanne. mm. näitä
Nälän jäljillä
starving to death
Minun kauniit päiväni
And it hurts with every heartbeat
Karkuri karkurin tunnistaa
fluffycandy
HATTARAA
Elämää anonyymisti.
Poor Little Rich Girl
Kivi, paperi vai sakset?
I don`t want to be fat!
Viaton peilikuva
Anna mun olla laiha!
Askeleet ulkopuolelta
Neulan kärjellä
elämä
liikaa kaloreita
Miss Läskin ihrat

AINIIN! Jos joku tietää viellä hyviä blogeja/omistaa "syömishäiriöblogin", niin ilmoitelkaa osoitteita

Knee deep in the shit.

Kun kaikki menee huonosti, niin kaikki todellakin menee päin vittua....
Aloin miettimään, että milloin aloitin taas tämän oksentelun, se oli 19.11 ja nyt on 15.12, se tarkoittaa, että olen oksennellut jo melkein kuukauden. Teen sitä joka päivä (tai siis yö). Olen pettynyt itseeni. Oksensin viimeksi tunti sitten , sen jälkeen join sokerittoman tripin (3kcal) ja coca cola zeron (tölkin), nimittäin kun ihminen oksentaa, niin hän menettää paljon nesteitä, sillä nekin tulevat oksennuksen mukana pois. Itse juon jokaisen oksentamiskerran jälkeen. Mutta siis, juodessani noita huomasin, että nieleminen oli vaikeaa, tuntui kuin olisi mahdotonta saada nielaistua, siis ei henkisesti vaan fyysisesti. Yritän niellä, mutta se ei meinannut onnistua ja vähän aikaa tuntui siltä, että tukehtuisin... Olen idiootti. Joka ikisen oksennuskerran jälkeen mietin "tämä on sitten viimeinen kerta, huomenna et oksenna" ja lupaa itselleni syödä järkevästi ja kestää sen, mutta kappas, löydän itseni noin kahdentoista aikaan yöllä oksentamassa. Vessassa en uskalla oksentaa, koska pelkään, että muu perhe kuulisi sen, joten teen siten, että pistän tietokoneeni ja telkkarin päälle, jotta niiden hurina ja äänet estäisivät sen ettei kukaan kuulisi oksentamisesta tulevia kakomisääniä. Sitten käyn hakemassa muoviämpärin ja oksennan siihen omassa huoneessani ja kuljetan oksennuksen vaivihkaa vessan pönttöön, pesen muoviämpärin, harjaan hampaani, juon ja tungen sokeritonta xylitol purkkaa suuhuni. Tämä on toistunut siis jo melkein kuukauden ajan. Olen pettynyt itseeni.....
Tänään tajusin, että minulla ei ole oikein ketään kaveria koulussa, paitsi kaksi erittäin tärkeää ystävää. Puhun ainoastaan heille, mutta he ovat eri luokalla, heillä on erilainen lukujärjestys (=meillä ei ole samoja tunteja) ja näämme toisiamme todella harvoin koulussa. Kaikilla on jo omat "klikkinsä" ja porukkansa. Minun oma luokkani (tai siis ryhmäni, vai miksi niitä lukiossa kutsutaankaan) luultavasti inhoaa minua, kukaan niistä ei puhu minulle mitään ja he välttelevät katsomasta minua tai istumista minun viereeni tunneilla. Tunneilla istun yksin, selkä suorana, en viittaa, lasken minuutteja tunnin päättymiseen, yritän pakottaa itseni kuuntelemaan opettajaa. Tänään eräs luokkalaisemme ilmoitti tunnin alussa asian joka koski koko luokkaamme ja kun hän huomasi, että minä katson häntä (koska siis kuuntelin mitä hänellä oli asiaa, sillä se koski minuakin) niin hänen äänensä hiljeni ja hymy hyytyi, samalla kun hän käänsi päänsä toiseen suuntaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun joku minun ryhmäläinen tekee tuon saman jutun minulle. Mikä minussa on vikana? Miksi olen niin vääränlainen? Inhoan koulua, joskus meinasin ruveta tunnilla itkemään sitä, että joudun käymään siellä. Muuten koulunkäynti voisi olla ihan mukavaa, mutta kun kärsin siellä yksinäisyydestä ja tuntuu (tai se ei ole pelkästään tunne, vaan ihan fakta) että kaikki välttelisivät minua...
Tänään minua vitutti. Vitutti niin kovaa, että teki mieli kuristaa joku, aivan kuka tahansa. Minun teki myös mieli ruveta paiskomaan tavaroita ja repimään kirjoja kirjahyllystäni. "Riehumisen" sijaan päädyin huutamaan "VOI VITTU KUN ELÄMÄ ON TÄYTTÄ PASKAA SAATANA!" tai jotain tuon tyylistä, myöhemmin viilsin reiteeni pitkän haavan, se auttoi.
Odotan sitä, että kaikki olisi taas "hyvin". Mutta milloin se tulee? Milloin tulee se aika, että voin olla taas onnellinen ja hengittää vapaasti? Tuntuu kuin minut olisi ahdistettu nurkkaan ja pakotietä ei olisi. Tuntuu kuin minua revittäisiin kappaleiksi palanen palaselta. Tulenko loppujen lopuksi enää koskaan olemaan onnellinen? Mihin tämä "paranemisyritys" oikein johtaa minua, se on vain yhtä räpiköimistä mudassa. Tuntuu, että tälle röpiköimiselle ei tule ikinä loppua, ellen minä lopeta sitä kerran ja pysyvästi, lopeta tätä kaikkea paskaa. Lopeta elämääni....